Jatko-osista parhain?

Francis Ford Coppolan Kummisetä Osa II (The Godfather Part II) on saavuttanut kaikkien aikojen parhaimman elokuvan statuksen. Mafiosotarinan toinen osa ylittää suosiossa jopa mestarillisen edeltäjänsä, vaikka yleensähän valkokankaalla nähtävä jatko-osa ei ole esikuvaansa kummempi. No, poikkeus vahvistaa säännön. Vaikka EA:n Godfather II lainaa tuttuja hahmoja ja tapahtumapaikkoja elokuvasta, se muistuttaa silti enemmän ykkösboksille ilmestyneen Godfather-pelin – köyhän miehen GTA-kloonin – päivitettyä versiota. Coppolan rakentama tunteikas draama kaikkine hienouksineen on kolattu syrjään lineaarisen toiminnan tieltä.

Myönnetään, saatan ylireagoida hieman, sillä Godfather II on kiistatta suosikkielokuvani. Mutta silti kyseisen mestariteoksen raiskaaminen ei ole kaunista katsottavaa. Kaikki eivät välttämättä huomaa, miten rankalla kädellä tarinan avainkohtauksia on muuteltu ja jopa poistettu kokonaan, mutta elokuvaan perehtyneet repivät hiuksiaan. Autuaita olkoon ne, jotka eivät liiemmin välitä tarinasta ja jotka pelaavat väkivallan kiilto silmissään. Ärsyttävintä koko asiassa on se, että puhtaasti peli-idealtaan tämä mafiarymistely on varsin kunnollinen tekele.

Tarina sikseen, Godfather II tarjoaa pelaajalle miellyttäviä pelihetkiä huolimatta siitä, että se on periaatteessa vain managerisimu aseilla ja tisseillä piristettynä. The Godfather II sijoittuu 50-60-luvun alamaailmaan. Jatko-osassa on tarkoituksena johtaa ykkösessä perustettua mafiaperhettä dramaattisten vaiheiden jälkeen kohti uutta glooriaa. Peräänkuulutettu Don's View toimii interaktiivisena karttana, josta näkee nopeasti, mitkä liiketilat, huumeringit ja alueet ovat kenenkin hallinnassa. Donin näkymän kautta voi myös määrätä vartiomiehiä tärkeille kohteille. Mikäli vihollisperheen joukot näyttävät ylivoimaisilta, voi omia kätyreitä lähettää paikalle kuin paikalle joko hyökkäämään tai puolustamaan. Don's View antaa mahdollisuuden jonkinlaiseen taktikointiin antaen kartellien valtaamiselle syvempää merkitystä kuin rikastuminen rikastumisen vuoksi.

Nyt kun peliin on sekoitettu kevyttä strategiaa, toimintaosuudetkin tuntuvat huomattavasti mielenkiintoisemmilta. Ammuskelu toimii näppärästi, vaikkakin se on samaa kamaa ykkösosan kanssa. Nyrkkipyykit ovat aseellisia yhteenottoja hauskempia, ja Black Hand -ohjaussysteemi tekee tervetulleen paluun: Liipasimet ohjailevat lyöntejä ja molemmista vetämällä käydään rinnuksiin kiinni. Tämän jälkeen uhria voi leipoa turpaan omakätisesti tai ympäristöä hyödyntäen. Erilaisten murjomistekniikoiden hallitseminen tulee tarpeeseen, sillä liikkeenomistajaa pitää aina vähän kovistella ennen kuin kulissit siirtyvät Corleonen perheen haltuun. Jokaisella puotipuksulla on oma heikkoutensa, kuten esimerkiksi korkeat paikat, jolloin kattotasanteen kaiteen yli roikottaminen tuottaa nopean murtumisen ja maukkaat suojelurahat.

Ja sitten se pakollinen moninpeli... Jos et jo kappaleen aloituksesta arvannut, voin paljastaa nettipelin olevan yhtä hauskaa kuin mereen hyppääminen "betonisaapikkaissa". Päätön juokse-liipaisin-pohjassa-räiskintä automaattitähtäyksellä varustettuna paljastaa taistelusysteemin yksinkertaisuuden. Tylsähkö kenttäsuunnittelu komppaa. Nettipelin ainoa onnistunut idea on kietoa yksinpelissä värvätyt mafiaperheenjäsenet mukaan taistoon. Omana alter egona on nimittäin aina joku Donin (=pelaajan) kätyreistä, joiden taidot ja ominaisuudet paranevat nettipelimenestyksen myötä myös tarinatilassa. Tässä piilee myös nettipelin lopullisesti romuttava tekijä. Useimmilla mafiosoilla on yksi tai kaksi erikoistaitoa, jotka vaihtelevat kassakaapin avaamisesta pommimiehen taitoihin. Kuvitellaanpa tilanne, jossa tehtävänä on räjäyttää vastustajan tukikohta. Vastustajan tiimistä viisi on räjähde-eksperttejä, kun taas sinä olet oman joukkueesi ainoa dynamiittimies. Sama voi toistua kassakaappimoodin kanssa, sillä mitään osapuolia tasoittavaa systeemiä ei ole.

Moninpeli-idean tuhriminen on sääli, sillä yksinpelin linkittäminen nettimatseihin on ajatuksena kiintoisa. Tosin samaa voisi sanoa koko Godfatherista; toimivia ideoita yhdistettynä kyseenalaiseen toteutukseen. Lyhyinä annoksina Nykissä, Havanassa ja Miamissa rellestäminen on kiehtovaa, mutta pidemmän päälle bisnesten valtaaminen, vastavaltauksen puolustaminen ja uudelleenvaltaaminen alkaa maistua toistolta – kirjaimellisesti. Huonoksi julkaisuksi tätä ei voi haukkua, mutta avoimen pelimaailman lajityypistä löytyy kovempia kisakumppaneita Grand Theft Auto IV:n ja Saints Row 2:n johdolla. Mutta jos sarjan aiempi osa miellytti, tästä tarjouksesta et voi kieltäytyä.