Italialaisperäinen järjestäytynyt rikollisuus eli mafia on erittäin tarunhohtoinen aihepiiri, ja sitä onkin aina silloin tällöin viihteessä hyödynnetty. Pelimaailmassa teeman käyttäminen on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, joten 2K Czechin näkemykselle on selvästi tilausta. Mafia 2 on jatkoa nyt jo kahdeksan vuotta sitten julkaistuun peliin Mafia: The City of Lost Heaven, mutta muutamaa viittausta lukuun ottamatta jatko-osasta pystyy nauttimaan täysin ilman ennakkotietoja aiemmasta osasta. Mafia 2:n lähin vertailukohta on yllättävästi Alan Wake, sillä molemmat ovat erittäin hiottuja kokonaisuuksia, joissa tekemisen vapaus on väistynyt tarinavetoisen kerronnan tieltä. Lisäksi molemmat pelit ovat omalla tavallaan erittäin laadukkaita, vaikkeivät aivan täyttä potentiaalia tavoitakaan.

Mafia 2:n tarina ei sinänsä ole mitenkään erikoinen. Peli seuraa amerikanitalialaisen Vito Scalettan vaiheita toisesta maailmansodasta järjestäytyneen rikollisuuden isoksi tekijäksi 1950-luvun alussa. Elokuvista tuttuja kliseitä viljellään paljon, mutta kerronta on kautta linjan ammattitaitoista ja kunnianhimoista: mitään ei tehdä kieli poskessa tai pilke silmäkulmassa. Viime aikojen peleistä Red Dead Redemption kertoi myös sinänsä yllätyksettömän tarinan villin lännen pyssysankarista, mutta aihetta kunnioittaen ja peliympäristöön sovitettuna RDR tarjoili aihepiirinsä ystäville ensiluokkaisen pelikokemuksen. Tässä samassa pyrkimyksessä onnistuu myös Mafia 2. Henkilöhahmot ovat kaikki erittäin stereotyyppisiä, mutta kuitenkin hyvin tehtyjä ja pelimaailmaansa sopivia. Onnistunut grafiikka yhdistettynä moitteettomaan ääninäyttelyyn tuo henkilöt astetta todellisemmiksi kaikkine ongelmineen päivineen.

Tarina käynnistyy hieman hitaasti, mutta mukaan mahtuvien yllättävien käänteiden ansiosta kerronta muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi. Harmillisesti viimeiset pelitunnit typistävät pelaamisen pelkäksi ammuskeluksi, sillä tällainen tarina olisi ehkä kantanut loppuun asti pelkän voimallisen dialogin ja muutaman avainkohtauksen avulla. Loppuratkaisu on selkeä, mutta ei erityisen tyydyttävä. Ehkäpä tarkoituksena on ollut jättää ovi auki mahdollista jatko-osaa varten. Varsinaisen tarinan lisäksi Mafia 2:ssa ei sitten muuta olekaan, joten pelaamista ei tee mieli jatkaa ensimmäisen läpäisyn jälkeen.

Kolmannen persoonan kontrollit toimivat kaikin puolin pätevästi, mutta suojautumismekanismi vaatii hetken tottumisen. Vito ei kestä kovinkaan paljoa rankaisua, ja jo yksi luoti päähän tietää pelin loppumista. Tästä seuraa se, että ensimmäinen puolituntinen saattaa tuntua ”itketään ja opitaan” -jaksolta, mutta sen jälkeen ohjaus tottelee juuri niin kuin lajityypin peleiltä olettaisikin.

Varsinainen pelaaminen on näennäisesti avointa. Empire Bayn kaupunki on suuri, yksityiskohtainen ja elävä, mutta tarinan ulkopuolella se ei tarjoa juurikaan tekemistä. Pelimaailmaan on selvästi uhrattu paljon aikaa ja vaivaa, mutta siitä huolimatta tätä loistavaa hiekkalaatikkoa ei juurikaan hyödynnetä. Keräiltävää tavaraa on, mutta niiden ainoa mielenkiintoinen anti ovat oikeat Playboy-lehdet 1950-luvulta. Ensimmäinen Playboy julkaistiin kuitenkin vasta kaksi vuotta pelin tapahtumien jälkeen, joten ilmeisesti tekijöiden tarkoituksena on ollut varmistaa tuotteen K18-leima. Poliisinkin toiminta on lajityypin peliksi melkoisen säyseää, sillä ylinopeudesta sinivuokot antavat vain sakkoja perinteisen ampumisen sijasta. Härskikään katurellestys ei aiheuta erityisen teatraalista poliisiparaatia, joten Grand Theft Auton tyylisiä yhden miehen mellakoita ei pääse syntymään.

Tarina jakautuu 15 kappaleeseen, joilla on kestoa noin 12 tuntia. Varsinaiset tehtävät ovat usein tyyppiä ”aja tuonne ja ammu pari pahista”, mutta onneksi näitä toimeksiantoja pohjustavat välivideot onnistuvat pitämään pelaajan otteessaan koko ajan. Muutaman tylsän räiskintäjuoksun kahlaa läpi ihan vain nähdäkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Taistoihin ei myöskään tarvitse mennä asekaupan kautta, vaan aina kaatuneilta saa poimittua tehokkaat aseet itselleen. Tällainen ratkaisu pitää pelaamisen jouhevana ketjuna, joka etenee saumattomasti tehtävästä toiseen ilman katkoksia. Joukkoon mahtuu siitä huolimatta muutama erittäin ärsyttävä tehtävä, joissa paljastuu pelin vaiheeseen jäänyt tallennusjärjestelmä. Mafia 2 tallentaa tilanteen automaattisesti, mutta pitkien tehtävien aikana välitallennuspisteitä pitäisi olla selvästi enemmän. Kolmen minuutin osuuden toistaminen ennen vaikeaa kohtaa ei kuulosta pahalta, mutta 20 yrityksen jälkeen huomaa käyttäneensä tunnin ylimääräistä aikaa pelkästään sen valmistavan osuuden toistamiseen.

Tarinavetoisuutensa ansiosta tekijät ovat voineet keskittyä ympäristöön ja siihen, miten erilaiset vuodenajat ja sääolosuhteet edistävät kerrontaa. Talvisen ja kesäisen kaupungin välillä on selkeä tunnelmointiero, ja tiukoissa tehtävissä piiskaava sade lisää jännitettä entisestään. Värit ja valot vaihtelevat vuorokaudenajan mukaan pitäen pelaajan eteen piirtyvän maiseman alati muuttuvana. Ainoastaan piirtoetäisyys pistää silmään, sillä autolla ajaessa kohteet ilmestyvät ikävästi tyhjästä eteen. Äänimaailma tukee aikakauden fiilistä loistavasti, sillä autoradion kappaleet on tietoisesti valittu kahdelta eri vuosikymmeneltä sen mukaan, missä tarina sillä hetkellä kulkee. Aseella ampuminen kuulostaa riittävän munakkaalta ja ihmisten reagoiminen ammuskeluun vaikuttaa aidon tuntuiselta. Kohtasin ainoastaan yhden pelaamista haittaavan bugin, mikä on erittäin kova suoritus avoimen maailman hiekkalaatikkopeliltä. Silmäkarkin, sulosävelten ja yleisen toimivuuden osalta Mafia 2:hta voikin luonnehtia erittäin hiotuksi ja onnistuneeksi.

Tarinan lisäksi Mafia 2 ei tarjoa minkäänlaista moninpeliä, mutta toisaalta lopputekstien rullatessa olo on sellainen, ettei enempää olisi kaivannutkaan. Aivan täyttä potentiaaliaan peli ei tavoita, mutta aihepiiristä kiinnostuneille aikuisille kyseessä on pelikokemus, jota ei kannata jättää väliin.