Ensiaskeleet Tekken 7:n parissa kertovat tasan tarkkaan sen, mistä on kyse: umpitutusta mätkinnästä toistaiseksi kauneimmissa genren näkemissä puitteissa. Graafinen silmäkarkki on upeaa, sillä teos rullaa täydessä teräväpiirrossansa sujuvalla 60 ruudun sekuntitahdilla. Jo useammankin konsolisukupolven takaa tutut hahmot ovat komeampia ja yksityiskohtaisempia kuin koskaan. Koska kyse on japanilaisesta luomuksesta, iso osa pikseleistä on toki upotettu etenkin naishahmojen muotoihin. Mikäpä siinä, onhan sekin kai lähtemätön osa Tekken-sarjaa.
Taistelumekaniikkojen ydin on pysynyt ennallaan: jokainen ohjaimen neljästä napista edustaa yhtä raajaa. Siinä missä alapainikkeet laittavat tanssi- ja potkujalat vipattamaan, ylemmät napit muotoilevat vihulaisen naamavärkin uuteen uskoon. Vaikka systeemi on edelleen yhtä simppeli ja helposti omaksuttava kuin aiemminkin, se ei vieläkään tarkoita mätkimisen olevan liian yksinkertaista. Iskusarjat ovat järkevän mittaisia ja selkärankaan iskostuvia, mutta silti osa komboista tuntuu vielä kymmenienkin tuntien jälkeen liian vaikeilta. Opeteltavaa piisaa pelin kaikilla yli 30 hahmolla ennen kuin iskuketjut turskahtavat vihulaisparan pärstään tappavalla varmuudella.
Jotain uutta on Japanissakin kuitenkin keksitty nykkihippasten mehustamiseksi. Tekken 7 esittelee jokaisen hahmon Rage Art- ja Rage Drive -hyökkäykset, jotka ovat enemmän välianimaatioita kuin perinteisiä iskuja. Erikoisjytkyjen torjunta on helppoa, mutta niiden tehokkuus tuntuu silti vähän ylimitoitetulta. Perille asti mennyt moukarointi tekee liian ahnaasti hyökänneen soturin terveydestä pelkän kauniin muiston, joka likoaa samassa verisessä lätäkössä yhdessä hammasrivistön kanssa. Erikoisisku aukeaa onneksi vasta kuolonkorinoiden lähestyessä, joten systeemi tasoittaa otteluita vielä viime metreillä. Tehokkuuden laskeminen olisi kuitenkin ollut suotavaa.
Suurin aarre on vaatekaappi rajaton
Tekken-sarja on tullut vuosien saatossa tutuksi sen hämmentävistä juonikuvioista. Traditionaalinen seikkailutila on pelkkä kaukainen muisto enää, mutta käsikirjoittajien sepustukset ovat yhä läsnä. Vaikka Mishima-suvun välienselvittelyyn keskittyvä tarina tarjoaa enemmän välivideoita kuin taistelua, parituntisen pätkän seuraa silti mielellään. Juonesta ei tosin voi sanoa tulevansa hullua hurskaammaksi, sillä Heihachin ja kumppaneiden arkeen kuuluvien käänteiden seuraaminen saa hämmentymään pahanpäiväisesti. Varsinaisen tarinan jälkeen tarjotaan mahdollisuus jokaisen hahmon omaan episodiin. Yhden taistelun sekä lyhyen videon mittaiset jaksot kahlaa läpi hetkessä ilman sen kummempaa kiinnostumista.
Yksinpelaajien todellinen herkkupala on Treasure Battle, joka koostuu sarjasta taisteluita. Eräänlaisena jatkojalostettuna Arcade-tilana toimiva pelimuoto marssittaa vastaan loputtoman määrän vihollisia, joiden päänahan kerääminen avaa uutta lisäsälää. Jo muutaman tunnin tahkoamisen jälkeen on mahdollista muovata tutuille hahmoille täysin uudenlaiset kledjut, joilla sotureihin saa lisäpersoonallisuutta. Lisämaustetta saa erikoistaistoista, jotka nopeuttavat taisteluiden tempoa tai antavat lisäaarteita.
Lyödään Suomi maailmankartalle
Taistelupelien parhaat hetket syntyvät kiistatta kavereiden kanssa pelatessa. Mikäli vanhat ystävyyssuhteet ovat koetuksella tai jo katkenneita saman sohvan moninpelien jäljiltä, voi uusia vihamiehiä käydä etsimässä verkon puolelta. Vaihtoehtona on perinteisten hupi- ja Ranked-matsien lisäksi myös turnausformaatti, jossa liuta sotureita laitetaan kaavioon mittelemään paremmuudestaan. Arpaonnen manailu on onneksi tupauunojen hommaa, sillä antelias systeemi antaa ensimmäisen tappion anteeksi. Keräilyerissä pärjääminen voi nimittäin tarjota vielä mahdollisuuden päätyyn asti menemiselle.
Verkkomatseja voi hakea maantieteellisin sekä taitotasollisin perustein, joten mittelöt ovat yleensä varsin tasaväkisiä. Harmillisesti arvostelusessiot töksähtelivät kuitenkin pahasti palvelinongelmien vuoksi. Huumorintajuttomat saattaisivat jopa ärtyä, kun turnauksen ensimmäisestä kolmesta ottelusta kaksi päättyy ennenaikaiseen yhteysongelmaan. Onneksi häiriöt vaikuttaisivat olevan vain ajoittaisia, joten suurin osa iltamista onnistuu ilman tekniikkamurheita.
Seitsemäs Rautanyrkki tekee oivallisen rynnäkön tuoreimmalle konsolisukupolvella. Komea ulkoasu, mainiot pelitilat, kattava hahmokööri sekä vuosikymmenten jälkeenkin toimiva taistelusysteemi tekevät pelisessioista viihdyttäviä. Kun teos tarjoaa vielä mahdollisuuden aiempien Tekkenien soundtrackien ja välivideoiden pyörittämiseenkin, voi todeta lopputuloksen tarjoavan sopivan satsin nostalgiaa sekä tuoreutta. Vaikka verkko-ongelmat verottavat viimeisen tähden arvosanasta, huomaan veren vetävän Tekken 7:n pariin vielä trophy-listan jälkeenkin. Eikös se ole mainion pelin merkki?
