Muutaman vuoden puhaltelun jälkeen Capcom ottaa äärimmäisen tyylikkäästä mäiskeestään tunnetun toimintapelin tiukemmin takaisin näppeihinsä.
Hopeahapsia ja synkkiä runopoikia
Devil May Cry 5 jatkaa kaanonia vuosia neljännen iteraation jälkeen. Pitkähköstä tauosta huolimatta meno ja puitteet ovat välittömästi kovin tuttuja sarjan ystäville. Tällä kertaa pelaaja päästetään peräti kolmen eri taistelijan puikkoihin. Vanhoja naamoja edustavien Neron ja Danten ohella pirulaisia pääsee kurittamaan myös tummanpuhuvan V:n hahmolla, joka ulkoistaa suurimman osan iskuistaan kolmelle demonilleen. Alkukankeuden sulettua perinteisistä sankareista selkeästi eroava mekaniikka tuo kerrassaan mainion mausteen toimintaan.
Toiminnasta puheen ollen: Vihulaisten kurittaminen on uskomattoman hauskaa puuhaa, kunhan kontrollit jälleen iskostuvat selkärankaan. Lähitaistelun, tuliaseiden sekä erikoishyökkäysten kombinaationa syntyvät liikesarjat ovat parhaimmillaan hengästyttävän saumatonta tykitystä saaden pelaajan tuntemaan itsensä kovemmaksi tyypiksi kuin kenties todellisuudessa onkaan. Vaikeustaso pysyy kuitenkin helpommillakin asteilla riittävän tiukkana, joten pelkällä ohjaimen rämpyttämisellä ei vielä pötkitä pitkälle. Viimeistään kerrostalojen kokoiset välipomot pakottavat miettimään oikeaa strategiaa ja iskujen ajoittamista.
Kentistä ja vihollisilta kerättävillä bonuksilla pääsee kehittämään hahmojaan uusia iskuja tai erikoisominaisuuksia availemalla, joten kokemus pysyy tuoreena loppuun saakka. Käytettävää sankaria vaihdellaan niin ikään tiheään tahtiin epäkronologisesti etenevän juonen aikana, minkä vuoksi kaikkien demoninlahtaajien saloihin kannattaa paneutua yhtä suurella huolella. Spardan miekasta sisältöään ammentava tarina tuskin jää historiankirjoihin omaperäisyydellään, mutta sarjalle ominainen hurtti huumori ja erittäin näyttävät välianimaatiot pelastavat paljon – pitäen myös viihdekertoimen korkealla.
Komeaa kalsketta
Näyttävyys ei rajoitu pelkkiin välipätkiin, sillä lopputulos on muutoinkin komean sulavaa katsottavaa. Uusimmissa Resident Evileissä ihastuttanut pelimoottori taipuu loistavasti myös nopeatempoisempaan toimintaan, eikä testissä ollut Xbox One X -versio jättänyt mitään toivomisen varaa teknisten meriittiensä suhteen. Silkinpehmeä ruudunpäivitys yhdistettynä yksityiskohtaisiin näkymiin sekä tyylikkäisiin animaatioihin on kaava, joka harvoin pettää.
Kevyet moitteet täytyy sentään jakaa taidepuolesta vastaavalle osastolle, sillä kenttiin jää kaipaamaan räväkämpää revittelyä ainaisten rauniokaupunkien ja harmaiden tunneleiden oheen. Lisäksi ahtaat reitit tuntuvat hyvin staattisilta, ja taistot käydään yhä tismalleen samalla tavoin keinotekoisesti alueet rajaamalla kuin ensimmäisen osan aikoihin – siis lähes 20 vuotta sitten. Toki tämä on tietyllä tapaa perinteiden noudattamista ja jopa genren sääntöjen mukaista. Silti kevyt evoluutio ei välttämättä tekisi pahaa.
Todellista nuristavaa loistavaa viihdettä tarjoilevasta Devil May Cry 5:stä on kuitenkin vaikea keksiä. Seikkailu saisi olla pidempikin, mutta innokkaimmille demonien pieksijöille uudelleenpeluuarvoa tarjotaan lukuisten avautuvien vaikeustasojen sekä tutun arvosteluasteikon avulla. On kerrassaan mieltä lämmittävää nähdä, miten kovaan lyöntiin Capcom on legendaarisia pelisarjojaan viime aikoina piiskannut. Toivottavasti taso säilyy jatkossakin yhtä timanttisena.
