Mikäli on 90-luvun lapsi, on tuolloin pelivalikoimiin saattaneet kuulua sellaiset klassikot kuin X-Wing, Tie Fighter, FreeSpace ja Wing Commander. Edellinen vuosikymmen olikin avaruustaistelupelien kulta-aikaa, mutta sittemmin niitä ei ole juuri nähty. Moni voikin tylsän kesäloman loppuhetkillä tarttua Project Sylpheediin juuri siksi, että se antaa ymmärtää itsensä olevan kaikkea muuta kuin oikeasti on. Kyseessä ei nimittäin ole eeppinen avaruussimulaatio Final Fantasyn tekijöiltä vaan keskinkertainen tekele, josta Square Enix kantaa vain julkaisijan vastuun.
Project Sylpheed on jatko-osa vuosien takaiselle 2D-avaruusräiskintäpelille Silpheed – The Lost Planetille, joskin kyseessä on varsin triviaali knoppitieto, sillä peleillä ei ole yhteistä juuri muu kuin samankaltainen universumi. Toisin kuin Silpheed, on Project Sylpheed siis vanhojen Wing Commanderien tyyliin toteutettu avaruusräiskintäpeli, jossa pelaaja saa lennellä kolmiulotteisessa ympäristössä 16 tehtävän verran. Pelin tarina sijoittuu 27. vuosisadalle, jolloin ihmiskunta on jo 500 vuoden ajan levittäytynyt asuttamaan avaruuden eri kolkkia. Eräällä siirtokuntaplaneetalla nimeltä Acheron muodostuu kapinallisliike Maan johtamaa hallintoa vastaan ja eipä aikaakaan, kun kapina roihahtaa veriseksi sodaksi, jossa kokonaiset planeetat joutuvat tuhon tielle. Pelissä seurataan muutaman päähenkilön edesottamuksia sodassa, joka vie ystävyksetkin taistoon toisiaan vastaan.
Yököttävän makea avaruustaistelu
Tarina noudattaa perinteistä sankari pelastaa maailman -kaavaa. Japanilainen melodraama on välianimaatioissa niin huipussaan, että hunajaa valuu korvista, mikä ei tällaista leipääntynyttä tosikkoa juurikaan voita puolelleen. Toisaalta animaatioita katselisi mielellään niiden näyttävyyden vuoksi, mutta koska kaukoidän insinööreillä on vaikeuksia saada hyvälaatuista videokuvaa mahtumaan DVD-levylle, on välianimaatioiden tarkkuus jäänyt SD-tasolle. Kuva on siis sumuinen verrattuna itse pelin grafiikkaan. Vertailukohdaksi voisi heittää esimerkiksi Command & Conquer 3: Tiberium Warsin, jossa on noin 90 minuuttia HD-tasoista videokuvaa, mikä todennäköisesti on rutkasti enemmän kuin Project Sylpheedissä on suttuista välianimaatiota.
Itse peli sentään on täynnä tarkkaa ja värikästä grafiikkaa. Oikeastaan sitä tykitetään silmien eteen liikaakin, sillä tehtävissä tapahtuu pelaajan ympärillä niin paljon, että alkuun ei saa mistään mitään selkoa. Ympärillä pörrää kymmeniä omien ja vihollisten avaruusaluksia toistensa kimpussa. HUD sentään tuo onneksi jotain selvyyttä tilanteeseen ja piakkoin valkenee pelaajallekin se tosi seikka, että ei tässä liikaa tarvitse ajatella, kunhan ammuskelee vain vihollisia ja toivoo parasta. Alkuun tehtävien railakkuus kieltämättä jaksaa pitää otteessaan. Pienempiä aluksia on mukava tuhota kymmenittäin yhdellä pyyhkäisyllä kohteeseen hakeutuvien ohjuksien avulla. Isompia emoaluksia pitääkin sitten moukaroida hieman järeämmillä tykeillä. Räjähdykset ja muut efektit ovat erittäin tyylikkäitä. Toisaalta ihmetystä herättää se ratkaisu, että moni aluksista on saanut lähes mustan värityksen päälleen, jolloin niitä ei pysty ihastelemaan avaruuden tummaa taustaa vasten. Onneksi joissain tehtävissä nähdään taustalla myös vaaleita kaasupilviä synkän mustuuden vastapainoksi. Äänimaisemasta huolehtii tehtävissä lähinnä räjähdykset ja suuri määrä radiokommunikaatioita. Aseet kuulostavat ihmeen heikoilta ja joistakin ei ääntä meinaa kuulua ollenkaan.
Itse avaruushävittäjän ohjaaminen vaatii alkuun opettelua, vaikka mistään NASA:n simulaattorista ei todellakaan ole kyse. Haastavuutta tuo lähinnä se, että jokaiseen nappiin ja jopa eri nappiyhdistelmiin on laitettu suuri kirjo erilaisia toimintoja, joiden sisäistämisessä menee tovi. Onneksi ohjaustapaa voi säätää melko vapaasti. Muuten avaruusaluksen ohjaaminen ei juuri eroa lentokoneen ohjaamisesta, joten Newtonin laeista ei tarvitse välittää. Lentely sujuu siis yksinkertaisesti ja on välillä jopa kivaa.
Turhauttavaa räpeltämistä
Pahin pettymys saapuu mielikuvituksettoman tehtäväsuunnittelun muodossa. Melkein kaikki tehtävät perustuvat vihollismassojen tuhoamiseen mahdollisimman nopeassa ajassa, vaikka taustalla saattaakin olla motivoimassa jonkin oman aluksen suojelu tai muu vastaava tekosyy. Vaikka taisteluihin ottaa osaa roppakaupalla myös kavereita ja jopa käskytettäviä siipimiehiä, on heidän panoksensa taisteluun olematon verrattuna pelaajan aiheuttamaan massatuhoon. Itse asiassa juuri päin vastoin, sillä omilla on tapana lentää pelaajan tulilinjalle. Siipimiehet voi sentään käskeä menemään kauemmaksi huolehtimaan omista asioistaan. Haastavuutta tehtäviin on ympätty myös muunlaisin teennäisin keinoin. Useissa tehtävissä on esimerkiksi jokin epäuskottava aikaraja, jossa viholliset pitäisi nitistää. Joitakin tehtäviä saakin sitten jauhaa useita ja taas useita kertoja, ennen kuin ne menevät läpi. Mikäli turhautuminen iskee, ja se todellakin iskee, niin tehtävän yli voi hypätä muutaman yrityksen jälkeen.
Joidenkin tehtävien hurjasta vaikeusasteesta huolimatta peli on pelattu parissa päivässä läpi. Uudelleenpeluuarvoa on yritetty lisätä mahdollisuudella kehittää uusia aseita, mutta tämäkin ominaisuus on pilattu sillä tosi seikalla, että noin 50 erilaisen aseen joukosta löytyy oikeastaan vain muutama käyttökelpoinen. Minkäänlaista Live-moninpeliä ei ole peliin edes yritetty toteuttaa, joten käteen ei jää juuri muuta kuin huono mieli.
Project Sylpheed on kuuluu niiden pelien joukkoon, että siitä haluaisi tykätä, mutta loppujen lopuksi siinä ei ole oikein mitään kehuttavaa. Varsin korkealle viritetty potentiaali hukkuu laiskan tehtäväsuunnittelun ja sisällön vähyyden sekaan, joten täydellä hinnalla peliä on vaikea suositella kenellekään. Mikäli avaruusräiskintä kiinnostaa kovasti, kannattaa Project Sylpheed joko vuokrata tai napata joskus myöhemmin alelaarista.
