Tomb Raider -pelisarja jaksaa porskuttaa. Lara Croftin tuorein seikkailu jatkaa siitä, mihin edellinen osa Tomb Raider: Legend jäi. Kuningas Arthurin legenda jätetään kuitenkin hattuhyllylle jo varhaisessa vaiheessa ja siirrytään vaihteeksi skandinaavisen mytologian pariin.

Raid my tomb

Neiti Croftin perivihollinen Jacqueline Natla suunnittelee nykyisen maailman tuhoa, aiheuttaen ohessa kasan muitakin harmeja. Ukkosenjumala Thorin varusteiden sekä edellisosassa alkaneen mysteerin perässä painetaan pitkin maita ja mantuja jalkaisin ja aika ajoin moottoripyörällä kaahaillen.

Aiempiin osiin tutustumattomille selvennettäköön sarjan idea pähkinänkuoressa. Kyse on siitä, että ensiksikin on jokin supervanha temppeli. Toiseksi se on rakennettu valtavan monimutkaisesti. Tarjolla on myös ovia ja lukkiutuneita mekanismeja, joiden toimintaperiaatteet hoksattuaan pääsee etenemään seuraavien pulmien pariin. Itsestään selvää on, ettei mekanismeja noin vain ohiteta, vaan ensin on roudattava asiaankuuluvaa tavaraa edestakaisin vähintään puolen työpäivän edestä. Lara osaa kiivetä tietynlaisia seiniä pitkin, akrobatian alkeista on siirrytty seuraavalle tasolle kaiken maailman telinevoimistelutaitojen osin, ja myös syvänmerensukellus onnistuu ilman sen kummempia lisävarusteita. Idea on siis edetä haasteellisessa ympäristössä kielekkeillä roikkuen, hyppien, kiipeillen ja niin edelleen. Timantit ovat tyttöjen kavereita myös, joten kaiken ohessa rikotaan muinaisia maljakoita niiden toivossa. Jos vaikka saisi jotakin ekstraa avattua.. Edellisosasta tuttu tarttumakoukkuköysisysteemi toimii apuvälineenä joissakin ongelmissa, esimerkiksi rotkojen yli heilautellessa.

Pelkkien maastoesteiden varaan pelaajaa ei jätetä tälläkään kertaa, vaan erilaiset viholliset, kanssaihmisistä ja kaikenmaailman viidakkopedoista aina mytologisiin mörköihin asti tuovat oman elementtinsä pelin sisältöön. Valitettavasti vihollisia vastaan taistelu ei ole niin mukavaa kuin se voisi olla, vaan mielellään voisi keskittyä ihan vain paikkojen tutkimiseen ja ihmettelyyn. Pakkotaisteluista selviää kuitenkin pienellä valikoimalla aseita. Yhtenä uutena lisänä Lara kykenee nyt tähtäämään ja ampumaan kahta vihollista pistooleillaan samanaikaisesti. Stop the press! Aina mukana olevien pistoolien lisäksi löytyy listalta kakkosaseeksi perinteistä pumppuhaulikkoa, rynnäkkökivääriä ja sen sellaista. Myös Thorin varusteet tulevat hyötykäyttöön pelin edetessä. Ja, jos eteneminen tyssää, voi inventaariosta kaivella avuksi vinkkejä seuraavasta etapista. Muun muassa aiemmasta osasta tuttu kaikuluotain on apuna reittien selvittämisessä.

Rate my tomb

Peliteknisesti Underworld kärsii kaikista eniten huonohkosta kamerasta, joka kaikista hehkutetuista uudistuksista viis olisi saanut olla ensimmäisellä sijalla tärkeysjärjestyksessä. Kamerasta puuttuva herkkyyssäädinkin olisi lievittänyt tuskaa mahdollisesti jonkin verran, mutta maastoa tutkiskellessa kuvakulma olisi silti edelleen jäänyt jumiin milloin mihinkin objektiin. Tämän sijaan näemme kuitenkin säätilojen vaihtelua, Laran likaantumista mudassa kuperkeikkaa heittäessään ja muuta ihanaa. Taistelu on edelleen kömpelöä ja näin ollen pelin tylsintä antia. Moottoripyörä on sentään isommassa roolissa tällä kertaa, mutta jäin kaipaamaan vauhdikkaita ammuskeluajokenttiä edellisen osan tapaan.

Kömpelyys toteutuksessa näkyy myös itse päähahmotarta ohjastettaessa. Laran jäädessä jumiin, vaikkapa hiekkakasan reunaan, ohjaus ei tottele vähään aikaan, ja neiti vain nykii. Lieneekö kyseessä synkkä salaisuus, joka seuraavassa osassa paljastuu epilepsiaksi, mene ja tiedä. Myös näkymättömät seinät saavat niin kutsutun ”hv-reaktion” aikaan, kun ei edes veneensä ohjaamoon pääse tukkimattomia rappusia pitkin kirkkaassa päivänvalossa! Sen enempää Tomb Raiderin maailmaan perehtyneenä en tietysti vain tiedä, että siinä kuuluukin olla näkymätön voimakenttä varkaiden varalta, joten nolostun tässä kohtaa ihan varmuudeksi.

Underworld näyttää melko hyvältä. Laran animointi on silmää miellyttävää, ja maisemia ihailee ajoittain miltei lumoutuneena. Sahalaitoja esiintyy paikoitellen, mutta ne eivät visuaalisen ilmeen turmioksi koidu kuitenkaan. Ympäristön tekstuurit ovat useampiulotteisia, eli katakombien nurkkia koristavat hämähäkinseitit heiluvat ilmavirtojen mukana, vesi liplattaa kiviseinissä ja sen semmoista. Harmi vain, että objektit ovat staattisia, eivätkä esimerkiksi katosta roikkuvat luurangot reagoi kosketukseen.

Yeah, but no, but..

Tomb Raider: Underworld ei pääse aivan innovatiivisemman ja monipuolisemman edellisosan tasolle. Se tarjoaa kuitenkin kourallisen uusia raunioita muutamien pienempien, juonta eteenpäin kuljettavien välikenttien lisäksi. Joitakin uudistuksia on toki mukaan istutettu, mutta pääosin kyse on edelleen samasta vanhasta, silti mukavasta hautojen ja raunioiden syövereissä seikkailemisesta. Mistään pitkästä pelistä ei ole kyse, vaikka jokunen tunti sen parissa melko kivasti kuluukin. Koko homma tuntuu silti loppuvan hieman kesken. Vastaus kysymykseen, olisiko pelkkä lisälevy riittänyt vain edellisen osan kylkeen, on vähän niin ja näin. Hyväksyntä uudelle, vaikkakaan täysin itsenäiselle osalle siis annettakoon vielä tämän kerran, hieman pitkähköin hampain, mutta silti.