Toni Turusen blogi
Vuoden 1994 keväällä järjestettiin karsinnat, jotka huipentuivat kesällä Pelit-lehden järjestämään pelaamisen SM-kilpailuun Tampereella, Peli!-messuilla. Teini-ikäisen näkökulmasta luonnollisesti haaveilin päästä mukaan loppukilpailuun. Matkalla oli kuitenkin monta estettä.
Kun lehti putosi postilaatikkoon
Olin tuolloin 18-vuotias, kaveripiirini vanhin – se hulttio, joka kävi hakemassa oluet kaupasta lähes samanikäisille kamuille hieman etuajassa. Yksi harrastus kuitenkin yhdisti meitä kaikkia – videopelit. Mukana oli muutama Amiga-harrastaja, yksi PC-intoilija ja osalla myös 8-bittinen Nintendo tai Sega Mega Drive. PC-harrastajille MikroBitti taisi olla ykköslehti, itse tykkäsin enemmän Pelitistä, jota olin tilannut heti alusta asti vuodesta 1992.
Jos olisin tuolloin ottanut kuvan huoneeni isoimmasta seinästä, siinä olisi näkynyt iso kokoelma Pelit-lehden keskiaukeamakuvia – peliteemaisia julisteita laidasta laitaan. Kaikki julisteet oli kiinnitetty siististi sinitarralla seinälle ja irrotettu lehdestä varovasti niittejä taivuttaen, jotta lehti pysyisi mahdollisimman julkaisukuntoisena. Jo tuohon aikaan käsittelin harrastukseen liittyviä materiaaleja äärimmäisen huolellisesti, aivan kuten Playstationin pelilevykkeitä myöhemmällä iällä.
Kilpailusta tiedotettiin huhtikuun numerossa 1994, ja nähtyäni jo kannessa tiedon pelaamisen SM-kilpailuista hyppäsin saman tien sisällön kohdalle. Karsinnat, toukokuun aikana. Pelinä Amigan tasohyppelyä, keräilyä ja ammuskelua yhdistelevä sivusta kuvattu Cool Spot. Mietin, että mistä ihmeestä voisin saada käsiini tämän julkaisun, koska lukiolaisella ei ollut rahaa ostaa uusia pelejä tuosta noin vain.
Tähän Cool Spot -pelistä napattuun kuvaan liittyy hassu muisto: naapurissa asuva pikkupoika ei osannut vielä englantia, ja hän kysyi mitä tarkoittaa "pressure". Vastasin sen meinaavan painetta, jolloin hän huudahti: "se on sitten pierupaine seuraavana!", joka on 2. tason nimi.
Onnea etsimässä
Tuntui, että päivät menivät liian nopeasti. Kesäloma ei ollut kaukana, ja perinteisesti halusin hoitaa opintoni kunnolla, jotta saisin nauttia kesästä hyvällä omallatunnolla. Aikaa ei ollut kuin noin kuukauden verran. Cool Spotin arvostelu löytyi vanhasta Pelit-lehdestä ja sen oli allekirjoittanut JTurunen. Löysin tiedon, että jos toimitukselle haluaa lähettää postia, niin se onnistuu parhaiten disketin välityksellä, kunhan muistaa tallentaa tekstin oikeassa muodossa. Samalla ajattelin, että levyke on persoonallisempi kuin perinteinen kirje.
Lähetin "kirjeen", eli 3,5" disketin toimitukseen, osoitin sen JTuruselle ja perustelin siinä mahdollisimman kattavasti, miksi pyydän Cool Spotia lainaksi toimitukselta. Kyllä, luit oikein! Näin jälkikäteen ajateltuna koko touhu oli vähintäänkin epätoivoista, suorastaan absurdia, mutta en suostunut luopumaan ajatuksesta päästä mukaan SM-skabaan.
Vähemmän yllättäen en saanut vastausta toimitukselta lainkaan, mutta ehkäpä olin kuitenkin saanut korppukirjeelläni aikaan hieman naureskelua tai ihmettelyä toimituksen kahvipöydässä.
Kunnes, sitten! Kyläilin pitkästä aikaa läheisen koulukaverin luona vaihtamassa kuulumisia ja voi jestas sitä huumaavaa näkyä, kun huomasin Cool Spotin kotelon hänen alkuperäisten julkaisujen pinossaan! Sain ilomielin lainata metsästämääni tasoloikkaa, ja samalla rupesin ynnäilemään paljonko aikaa oli jäljellä – jotakuinkin kaksi viikkoa ennen kuin karsinnat päättyvät.
Mutkia matkaan
Aloitin armottoman harjoittelun ja Cool Spot vaikutti oikein mukiinmenevältä ja paikoin jopa viihdyttävältä julkaisulta. En kuitenkaan osannut aavistaa, että karsinnoissa pelataan kaikkein vaikeimmalla tasolla, jotta jyvät erottuisivat selvästi akanoista. Tämän sain karvaasti kokea astellessani Akateemiseen Kirjakauppaan, jossa karsinnat järjestettiin Helsingin alueella. Yrityksiä tuloksen tekemiselle annettiin kolme. Ajattelin, että ei tämä nyt niin vaikeaa voi olla, mutta kyllä se oli! Kärkitulos huiteli 200 000 pisteen paikkeilla, ja vaikka osasin tasot ulkoa bonuskenttineen kaikkineen, olin vasta 7. sijalla ensimmäisen yrityksen jälkeen.
Takaisin kotiin harjoittelemaan, olihan aikaa kuitenkin noin viikko. Hard-tasolla hankalin asia oli aika, sillä kestävämmät vihulaiset hidastivat liikaa, vaikka välillä saattoikin löytyä kello tai pari ajan lisäämiseksi. Lopulta sitten tunsin olevani valmis, ja marssin kauppaan yrittämään uudestaan karsintojen toiseksi viimeisenä päivänä. Pahimpana kynnyksenä pidin tasoa 4, sillä sen alussa on erittäin tarkkoja hyppyjä vaativia kohtia, jossa yksi lipsahdus maksaa hengen. Toinen yritykseni päättyi juuri 4. tason alkuun, mutta yritin silti opetella mielessäni hyppyjen tarkempia ajoituksia viimeistä yritystä varten.
Eikä se loppu tosiaan kaukana ollut, sillä pudotus toisensa jälkeen kulutti kaikki elämät yhtä lukuun ottamatta. Muistan, että kaupan myyjä tuli jo selän taakse katsomaan, jotta saisi kirjata tulokseni ylös, mutta niin vain se alku meni. Otin jatkon todella varovasti, kunnes sain kerättyä muutaman varaelämän lisää. Pahin oli kuitenkin takana ja se oli iso helpotus.
Ylitöitä kelloon
En muista tarkkaa aikaa, milloin saavuin kauppaan, mutta ylitöiksi meni. Nimittäin kirjakaupan myyjällä, sillä kauppa ehti mennä kiinni ennen kuin viimeinen yritykseni loppui. Muistan myyjän tulleen jossain kohtaa ihmettelemään sanoilla "Vieläkö se jatkuu? Montako elämää sinulla vielä on?" -Viisi, vastasin, ja sain hämmästelyä osakseni, koska 4. tasossa olin viimeisen varassa.
Oma ennätykseni oli chapter 8, mutta niin vain onnistuin jotenkin selviämään tasolle 9. Siellä loppu tulikin nopeasti, kun tasosta ei ollut ollenkaan kokemusta. Tuolloin lähinnä etsin vihollisia, jotta saisin niitä tuhoamalla lisää pongoja. Lopputulokseksi kirjattiin jotakuinkin 320 000 pistettä. "Tämä ei siis todellakaan ole paras tulos", vitsaili myyjä vielä jälkikäteen.
Ylitöiksi se meni minullakin silloin, kun mietin yön pikkutunneilla, että eihän kukaan voi mitenkään ohittaa tulostani. Kolmelle parhaalle oli jo luvassa palkinto, mutta vain ykköspaikan valloittanut pääsi finaaliin Suomen eri paikkakunnilta, yksi kultakin. Joku toinen pääsi silti todella lähelle, sillä hän kävi viimeisenä päivänä yrittämässä voittotulosta. Eroa ei (hataran muistikuvan pohjalta) ollut kuin vajaat 10 000 pistettä. Top 3 -listat julkaistiin Pelit-lehden toukokuun numerossa, finaaliin päässeet kuvassa alla.
Palkintoa plakkariin
Kun tulokset oli käyty läpi, pääsin vaihtamaan muutaman sanan myös kahden muun palkintopallilaisen kanssa. Selvisi, että 2. sijalle yltänyt oli jo läpäissyt Cool Spotin, mutta normaalitasolla. Hard-tasolla hänen ennätyksensä oli chapter 8, ja siihen päättyi tie myös karsinnoissa. Muiden sijojen palkintoja en muista, mutta pääpalkintona oli laadukas modeemi. En kuitenkaan tehnyt sillä mitään, koska talossa ei ollut tietokonetta. Olin muutenkin saanut kauhukuvia modeemin käytöstä PC:llä pelaavan kaverini luona, kun lankapuhelimen pirinä saattoi katkaista nettiyhteyden milloin vain.
Kaikeksi onneksi modeemin pystyi palauttamaan sen palkinnoksi antaneelle yritykselle ja sain heiltä paljon mieluisampia asioita samalla summalla – muun muassa Liberation: Captive II -julkaisun, jota olin himoinnut jo pitempään. Ajatelkaas, Liberation vaati peräti 1,3 megaa muistia! Perus-Amigassani sitä ei ollut kuin yksi megabitti, joten jouduin ensi kertaa eläissäni päivittämään rautaa, jotta pääsin pelaamaan Captiven jatko-osaa.
Kohti Mansea
Kun heinäkuu koitti, oli aika suunnata Tampereelle. Yksin ei tarvinnut lähteä, sillä isäni lähti yllättäen kuskaamaan minua, ja arvostin kovasti harrastukseni tukemista. Tavallaan se oli myös palkinto, sillä lukiovuosi oli sujunut hyvin. Jännitin paljon etukäteen, sillä en yhtään osannut aavistaa jatkokarsinnassa pelattavaa peliä. Toivoin jotakin älyä ja logiikkaa vaativan genren edustajaa, kuten Tetristä tai Blockoutia.
Mutta voihan karmeuksien karmeus ja siihen vielä pari pykälää päälle! KonsoliFINin keskustelufoorumilla avasin joskus viestiketjun peligenreistä, jotka ovat aiemmin maistuneet, mutta eivät myöhemmin napanneet lainkaan. Pahin pelkoni toteutui, sillä loppukilpailussa hurjasteltiin kilpa-ajosimulaatiossa! Juuri sitä pahinta kuraa, mikä ei iskenyt enää ollenkaan. Kaiken kukkuraksi ohjaimen virkaa toimitti perinteisen joystickin sijaan paremmin lentosimulaattoreihin sopiva härveli. Omistin itsekin sellaisen, sillä sain Amigan ostaessani mainion ATF-lentosotapelin ja siihen sopivan "pilotin ohjaimen", mutta harvemmin olin sitä käyttänyt.
Pelin henki oli raju, sillä kierrosajan saamiseksi rata piti läpäistä kertaalleen kokonaan ja aloituspaikka oli ilmeisesti jollakin varikolla, hieman maaliviivan jälkeen. Editorilla tehty rata oli melko pitkä, joten yksikin isompi moka saattoi jättää ilman tulosta, kun aikarajan puitteissa ei ehtinyt enää ajamaan täyttä kierrosta. Genre ei siis todellakaan ollut mieluinen, mutta vielä järjettömämpää oli se saamarin hävittäjäsimulaattoreihin tarkoitettu ohjain. Kontrolleista ei kerrottu yhtään mitään, joten julkaisua aiemmin tahkonneilla oli taatusti etu puolellaan.
Ajojärjestyksen arvonnassa kävi kuitenkin tuuri, sillä olin listalla vasta toiseksi viimeisenä, joten yritin taustakatsojana opetella rataa niin paljon kuin mahdollista. Aluksi luulin joutuvani heti suden suuhun, kun Pelit-lehden toimituksen edustaja sanoi pienen viiveen saattelemana jotakuinkin näin: "Ja ensimmäisenä radalle menee Toni.... Hollming." Loppukilpailupelinä toimi IndyCar Racing.
Itse ajosta ei tullut yhtään mitään, sillä yhdessä mutkassa ajoin pahasti pitkäksi ja autoni jäi jumiin seinään. Mistään ei saanut pakkia päälle, eikä kukaan voinut sen aktivoivaa nappia kertoakaan, kun oli kuitenkin kilpailusta kyse. Lopulta sain jotenkin nysvättyä auton takaisin radalle, mutta aikaa oli kulunut niin paljon, etten ehtinyt ajamaan täyttä kierrosta lainkaan 10 minuutin aikarajan puitteissa. Tulosta ei siis tullut ollenkaan, ja sama kohtalo oli myös kahdella muulla osanottajalla. Paska peli! Kilpa-ajosimulaatiot ja niiden variaatiot ovat allekirjoittaneelle kurapaskaa vielä tänäkin päivänä.
Pää ylös ja lisää kokemusta
Jäin kuitenkin seuraamaan finaalia, sillä sen juonsi itselleni radiosta tutuksi tullut suomalainen urheiluselostaja J-P Jalo omalla vauhdikkaalla ja mukaansatempaavalla tyylillään. Loppukilpailussa peli oli luonnollisesti sama, mutta sitä en muista, vaihtuiko rata finaalin esikarsinnan jälkeen. Voittaja oli kuitenkin sama molemmilla kerroilla, eli finaalin voitti parhaan tuloksen esikarsinnassa tehnyt Toni Hollming, joka pokkasi pääpalkinnon.
Tilaisuudesta jäi kuitenkin jotain käteen, sillä jokaiselle osanottajalle jaettiin t-paita, jossa oli tapahtumaan liittyvää tekstiä, ja lisäksi kaikki saivat kehystetyn plakaatin, jossa luki oman nimen perässä näin: "Toni Turunen on osallistunut pelaamisen SM-kilpailuihin vuonna 1994 – ja pärjännyt hyvin! Pelit onnittelee!" Saattoi siinä muutakin lukea, mutta en muista niin tarkkaan.
Tilaisuuden lopuksi tarjottiin vielä pientä purtavaa ja juotavaa, ja paikalla oli useita Pelit-lehden toimituksen jäseniä. Tunnistin porukasta vain Pelitin päätoimittaja Tuija Lindénin ja Niko Nirvin. Voi siis sanoa, että olen tavannut legendan, jolla tarkoitan tietysti persoonallista Nirviä.
Loppujen lopuksi kokemus oli hieno ja kotimatka sujui rauhallisissa merkeissä. Seuraavana päivänä oli helppo herätä tavanomaiseen arkeen, joka tuntui lomalta, vaikka koulu oli jo alkanut.
