Belmont's Curse on parasta Castlevaniaa vuosikymmeniin

Castlevania-sarja on ollut horroksessa pitkään. Ellei erilaisia kokoelmia ja remasterointeja lasketa, edellisestä täysverisen pelin julkaisusta on kulunut yli 12 vuotta. Sekin oli saagan mytologiasta irtaantuva Lords of Shadow -jatko-osa, josta harvempi tuntui pitävän. Pitkä odotus on kuitenkin joskus sen arvoista: Castlevania: Belmont's Curse on ensimmäisen tunnin perusteella parasta, mitä sarjalle on tapahtunut vuosikymmeniin.

KonsoliFIN pääsi testaamaan Belmontin suvun uusinta seikkailua vapain käsin, eivätkä odotukset olisi voineet olla suuremmat. Castlevania-sarja on ollut yksi suurimmista vaikuttajista omassa pelikasvatuksessa ja varsinkin Symphony of the Night on sellainen mestariteos, että sen pariin tulee palattua vuodesta toiseen. Kun Evil Empire, joka sisaryhtiö Motion Twinin kanssa loi upean Dead Cellsin ja sen Castlevania-lisäosan, ilmoitti työstävänsä upouutta seikkailua itse pääsarjaan, hypejunan liput piti tilata heti ensimmäiseen luokkaan. 

Tarina sijoittuu Dracula's Curse- ja Belmont's Adventure -tarinoiden väliseen aikaan, noin 23 vuotta siitä, kun verenimijä voitettiin viimeksi. Pitkän hiljaiselon jälkeen Trevor Belmont saapuu Pariisiin tyttärensä Rosen kanssa. Kaupunki on liekeissä ja demonit vaeltavat kaduilla. Huhut kertovat uusista hirviöistä, kuten kammottavasta sielunimijästä The Fallenista, jotka hallitsevat entistä valon kaupunkia rautaisin ottein. Isä ja tytär päättävät matkata omia polkujaan kohti kaupungin keskipistettä ja seikkailu voi alkaa.

Kuva

Rose on sarjalle tuttuun tapaan sekoitus aiempia Belmontin sankareita. Hänen arsenaaliin kuuluvat sekä taiat, että perinnöksi saatu vampyyrintappaja, eli suvun taianomainen ruoska. Hänen äitinsä, Netflixin sarjasta tuttu Sypha, on kuollut joitain vuosia aiemmin, mutta maagin jättämät Tarot-kortit kielivät yhteydestä tuonpuoleiseen, josta voi olla suurtakin hyötyä tulevissa koitoksissa. 

Heti alkuun käy selväksi, että Evil Empire ymmärtää Castlevanian päälle suurella sydämellä. Belmont's Curse sisältää klassisen sarjan kaikki parhaat puolet, jotka se tuo nykypäivään täydellisesti. Toiminta on nopeatempoista ja vaativaa, maailman tutkiminen palkitsee jokaisessa etapissa, eikä missään vaiheessa tunnu siltä, että olisi kulunut hetkeäkään niistä vuosista, kun sarja oli huipussaan ensimmäisen PlayStationin kultavuosina. 

Lehdistölle ei annettu minkäänlaisia ohjeita tai opasteita testausta varten. Saimme vapaat kädet lähteä tutkimaan Pariisin kujia omalla tahdilla. Taustalla häärivien PR-tyyppien ilmeistä päätellen meitä kohdeltiin eräänlaisina koekaniineina. Kun aika loppui, jokaiselta käytiin tenttaamassa, miten pitkälle olimme edenneet seikkailussa.

Kuva

Omalla kohdalla tämä tarkoitti ensimmäisen pomon voittamista, mikä avasi mahdollisuuden testata pelin monipuolista matkantekoa uusien lelujen kera. Kolmikärkisen heittotikarin avulla Rose voi flengata ja loikkia ympäri ämpäri goottilaista arkkitehtuuria, sekä tietenkin monottaa hirviöitä päin näköä, jos niin haluaa. 

Seuraavana etappina häämötti joko kaupungin keskustassa häilyvä torni, jonka huipulla odottaisi mystinen Joan of Arc, tai sitten pyhimysten hautausmaa, jonka rauhaa häiritsevät räyhähenget voisivat tarjota lisähelpotusta vaikeampiin koitoksiin. Päätin suunnistaa kohti pyhättöä, joka ilahduttavasti muutti heti tyyliä ja tasohyppelyn vaikeustasoa aiemmasta. Nyt jo voi nähdä, että Motion Twin on ottanut paljon mallia niin Symphony of the Nightista kuin Super Castlevania IV:stä kartan ja edistymisen suhteen. Kaikkialle voi mennä omien taitojen mukaan, mikä puolestaan kannustaa tutkimaan ja kokeilemaan entistä voimakkaammin.

Tunnin perusteella en voisi olla iloisempi siitä, miltä Castlevania: Belmont's Curse näyttää ja tuntuu tässä vaiheessa. Julkaisuun on enää muutama hassu viikko ja alustavasti kiinnostavasta toimintaseikkailusta tuli kertaheitolla yksi tämän vuoden odotetuimpia julkaisuja. Konamin ikonisen sarjan ystävät voivat huokaista helpotuksesta: Castlevania on taas täällä, juuri niin hyvänä kuin sen muistatkin.