Juuri kun luulit, että on turvallista palata avaruuteen - ennakossa Alien: Isolation 2
Minä kuulun siihen häviävän pieneen ryhmään ihmisiä, jotka eivät pitäneet ensimmäisestä Alien: Isolation -pelistä. Ei siten, etteikö se olisi ollut tunnelmallinen ja IP:tä kunnioittavasti kohteleva teos, mutta jokin siinä ei vaan toiminut. Ehkä kyseessä oli itse Xenomorphin itseään toistava tekoäly tai pelin raskaskätinen lainailu Alien-elokuvista. Niin tai näin, lopputulos jäi siihen ikävään "ihan kiva" saumaan, enkä ole koskenut siihen arvostelun jälkeen. On näin ollen todella yllättävää, että lyhyenkin demon jälkeen en ole voinut lakata ajattelemasta sen jatko-osaa, jota pääsin pelaamaan Gamescomissa.
Alien: Isolation 2 on jatko-osa samalla tavalla kuin Aliens jatkoi Ridley Scottin mestariteosta. Yhdistävät tekijät löytyvät helposti, mutta tunnelma ja skaala ovat niin erilaisia, että kokemus tuntuu raikkaalta. Toisin kuin ensimmäinen osa, Isolation 2 alkaa heti yhdeltä Weyland-Yutanin omistamalta planeetalta, jossa poljetut duunarit yrittävät selvitä jälleen yhdestä keikasta erämaahan. Planeetan ilmasto on vähintäänkin vihamielinen. Järisyttävät ukkoset pauhaavat herkeämättä, eikä eteen näe muutamaa metriä pidemmälle. Tuuli ulvoo niin, että korvia särkee, ja yksikin väärä askel tietää kuolemaa.
Päähenkilönä ei myöskään enää ole Ripleyn jälkikasvu, vaan toinen tavis nimeltään Blake, joka ryhmineen yrittää päästä keikalta kotiin. Matkalla kuitenkin sattuu haaveri, joka pakottaa onnettomat raatajat keskelle korpimaata. Blake lähtee tutkimaan maastoa löytääkseen reitin kohti turvapaikkaa ja löytää pakkolaskun tehneen aluksen, joka näyttäisi kuuluvan tutulle megakorporaatiolle.
Koko alkusysäys koetaan ulkosalla, mikä luo hetkessä ihan erilaisen fiiliksen verrattuna ensimmäisen pelin tiukkaan rajattuun toimintaan. Vaikka aluksi luulisi, että laajempi ympäristö veisi pois klaustrofobisesta tunnelmasta, lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta. Yön syvyys pelottaa, koska hyökkäys voi tulla mistä tahansa. Kun salamat valaisevat maisemaa, sitä huomaa odottavansa minä hetkenä hyvänsä näkevänsä jotain hirveää.
Sitten toiminta siirtyy hylyn uumeniin, ja Alien: Isolation 2 palaa hetkeksi tutumpiin maisemiin. Alus on Sevastopol-asemalta, mikä ei lupaa mitään hyvää. Eikä kauaa kestä, kun kaikkien rakastama ja pelkäämä Xenomorph on taas kuvioissa. Blaken tehtävä muuttuu rutiininomaisesta tutkimisesta henkeäsalpaavaksi selviytymiskamppailuksi, kun hirviö jahtaa häntä alukselta ulos planeetalle ja sen kaupunkeihin.
Toiminta on tuttua, mutta huomattavasti hiotumpaa. Blake liikkuu hitusen kepeämmin, ja ympäristössä kyykkiminen ei tunnu yhtä kömpelöltä kuin edeltäjässä. Esimerkiksi tuuletuskanavissa piileskely ja Xenomorphilta pakoilu olivat juuri sen verran nopeatempoisempia, että se sai pulssin nousemaan kiitettävästi. Mistään pikajuoksusta ei kuitenkaan puhuta. Blaken täytyy edelleen pysyä mahdollisimman hiljaa, ettei karmiva otus kuule häntä jo pidemmältä matkalta.
Kehittäjä Creative Assembly on selkeästi ottanut opiksi kaikesta, mitä ensimmäinen Alien: Isolation teki hyvin. Tunnelma on entistä parempaa, ja varsinkin äänisuunnittelu on esimerkillistä. Ei ole yllätys, että demo voitti Gamescomin tekniikkapalkinnon juuri tällä saralla. Jokainen tuulenpuuska, salamanisku ja Xenomorphin ärinä sai ihon kananlihalle. Varsinkin lasin narskunta otuksen jalkojen alla oli jotain, mikä täytyy itse kokea. Näin hyytävää menoa ei ole nähty tai kuultu pitkään aikaan.
Peli on kuitenkin vielä hyvin aikaisessa vaiheessa, eikä demo kestänyt harmillisesti vajaata puolituntista pidempää. Esittelijät olivat kuitenkin hyvissä mielin, ja kehitys kuulemma on edistynyt vauhdilla. Hyvällä tuurilla pääsemme kauhistelemaan kokonaisuutta ensi vuonna. Tämän perusteella luvassa on jotain todella hienoa, joka vetoaa jopa meihin outouksiin, jotka eivät vielä ole sarjaan lämmenneet.
Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun.