Velho, varas ja ritari menivät mets… ei, vaan tähän mennessä pelisarjansa parhaimmalle reissulleen

Kuva

Kotimaisen Frozenbyten Trine-sarja on päässyt jo kunnioitettavaan, kaksinumeroiseen ikään. Ensimmäinen teos näki nimittäin päivänvalon jo vuonna 2009, ja nyt se on edennyt peräti viidenteen osaansa. Kolmannen Trinen 3D-hairahdusta lukuun ottamatta sarja on pysynyt melko tiukasti 2,5-ulotteisessa lestissään, mutta ilahduttavasti kaavaa on hiottu osa osalta aina vain parempaan suuntaan.

Niin myös tällä kertaa.

Kuva

Mitä yhteistä on velholla, varkaalla ja ritarilla?

Trine 5: A Clockwork Conspiracyn pääosissa nähdään jälleen tutut kasvot: Amadeus-velho, Zoya-varas ja Pontius-ritari eli niin sanottu Heroes of Trine (kolminaisuuden sankarit, mikä lie oikea suomennos). Kolmikko saa tällä kertaa vastaansa ilkeitä juonia punovan kuningattaren, joka pyrkii hallitsemansa kuningaskunnan yksinvaltiaaksi robottiarmeijan turvin.

Kuva

Tarina on siis hyvin perinteinen ja satukirjamainen, jopa melkoisen ennalta-arvattava. Se ei kuitenkaan estä sitä olemasta viihdyttävää seurattavaa, sillä pääkolmikon sanailua on mukava kuunnella, minkä lisäksi matkan varrelle osuvat uudet tuttavuudet ovat persoonallisia ja kirjoitettu hyvin. Dialogia ei ole myöskään liikaa, joten pälinä ei häiritse itse pelaamista missään vaiheessa.

Trine ei varsinaisesti ole koskaan ollut tunnettu moniulotteisesta ja käänteitä pursuavasta juonestaan, eikä Trine 5 tee poikkeusta. Sen sijaan itse pelaaminen, eli pulmia, tasohyppelyä ja ajoittaista taistelua yhdistävät kentät ovat kerta toisensa jälkeen visuaalisesti upean näköisiä ja suunnittelultaan tarkoin harkittuja kokonaisuuksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Frozenbyten kenttävastaavat ovat ylittäneet totisesti itsensä.

Kuva

Trio toimii kuin hyvin rasvattu ratas

Pelattavuus on mukavan napakkaa ja ottanut jälleen harppauksen eteenpäin, minkä ohella aiempia osia jossain määrin vaivannut kontrollien ilmavuus loistaa nyt ilahduttavasti poissaolollaan. Muutokset näkyvät vähiten taistelussa, joka ajaa asiansa, mutta ei erityisesti säväytä vieläkään. Kokonaisuutta se ei pilaa kuitenkaan missään nimessä.

Jokaisella hahmolla on tuttuun tapaan omat vahvuutensa: Pontius hutkii miekalla ja suojaa kilvellään, Zoya voi flengailla köyden varassa pitkin ja poikin pitäjää sekä ampua jousipyssyllä, kun taas Amadeus voi taikoa siirrettäviä objekteja tyhjästä sekä liikutella tiettyjä maailmassa olevia esineitä.

Kuva

Kolmikon jokaisella jäsenellä on henkilökohtainen kykypuu, jota voi kehittää kentistä löytyvien vihreiden voimapullojen turvin. Lisäksi maailmoista löytyy aarrearkkuja, joiden sisältö vaihtelee asuista ja tarinaa syventävistä kirjeistä spesiaalikykyihin. Seikkailun edetessä hahmojen kyvykkyys kasvaa kehittämisen myötä entisestään, ja niiden monipuolisuus heijastuu myös taisteluun ja puzzleihin. Joidenkin pulmien kanssa saa raapia päätään oikein urakalla, kun usein kolmikosta jokaisen kykyjä vaaditaan tilanteiden ratkomiseen.

Hämmästyttävää kyllä, paletti pysyy ansiokkaasti kasassa valtaosan ajasta. Vasta ihan lopussa jouduin nöyrtymään ja tutkimaan hiukan ”internetzin” syövereitä, koska aivokapasiteetti ei vain enää riittänyt. Erityismaininta täytyy antaa myös harvakseltaan putkahtaville, mutta kekseliäille pomovastuksille, sillä niissäkin täytyy hyödyntää hoksottimia pelkän voimankäytön sijaan. Moitteen sijaa ei löydy edes konehuoneen puolelta: grafiikka on pelkistettyä mutta värikästä, maisemat parhaimmillaan hengästyttäviä ja lokaatiot muutenkin nätin näköisiä. Ari Pulkkisen säveltämä tunnelmallinen ääniraita kruunaa audiovisuaalisen puolen upeasti.

Kuva

Tekemistä riittää, yksin ja yhdessä

Yksin ei tarvitse väkipakolla taivaltaa, vaan aiempien osien tapaan reissulle voi lähteä yhteensä neljän seikkailijan voimin, joko verkossa tai samalla konsolilla pelaten. Ensimmäisellä läpipeluukerralla aikaa kulunee noin 15–20 tuntia, riippuen siitä, miten pitkäksi aikaa visaisia pulmia jää miettimään. Uusintakierrosarvoa tuovat matkan varrella löytyvät aarteet, salaisuudet, haasteet ja mukautuva vaikeustaso, joka vaikuttaa niin taisteluihin kuin pulmapähkinöihinkin. Tekemistä siis riittää yllin kyllin.

Kuva

Trine 5: A Clockwork Conspiracy – tuo nykypäivän vastine Blizzardin Lost Vikingsille – on kokonaisuutena suorastaan loistava pulmaloikkailu ja pakko-ostos genrestä vähänkään välittäville – Suomi-laseilla tai ilman. Aiempi Trine-tietämyskään ei ole välttämätöntä, sillä tarinassa pysyy mukavasti kärryillä kylmiltäänkin ja kokonaisuutena se on ehdottomasti sarjansa hiotuin teos.

Ainoastaan tasapaksu taistelu ja yllätyksetön juoni estävät uutta Trinea nousemasta kirkkaimpien klassikoiden joukkoon. Se ei tosin ole suuri synti, sillä noin muuten Frozenbyten kehittämä kaava alkaa olla viimeisen päälle hiottu.