Mustetestiin voi yrittää piilottaa myös tarinan

Vuonna 2015 Wii U:lla startannut Splatoon-sarja on saanut jo pari jatko-osaa ensimmäiselle Switchille. Kaikkia pääsarjan teoksia yhdistää erittäin vahva moninpelipainotus, ja nimenomaan toisia pelaajia vastaan. Spin-offiksi tarkoitettu Splatoon Raiders keskittyy puolestaan tarinallisempaan soolosisältöön, vaikka kavereitakaan ei täysin unohdeta. 

Ei niin autiosaari 

Lyhyen ytimekkäästi mekaanikoksi kanssamatkaajiensa toimesta ristitty pelaaja tekee tarinan alkumetreillä pakkolaskun Spirhalite Islandille. Mukana lentäneet kolme muuta matkustajaa Shiver, Frye ja Big Man saattavat soittaa kelloja etenkin Splatoon 3:n ystäville. Kyseiset tyypit nähtiin nimittäin trilogian viimeisimmässä osassa alun perin vastustajien roolissa.

Paratiisimaiselta vaikuttavalla saarella nelikolle käy nopeasti selväksi, että pelastuspartiota ei ole ihan lähiaikoina tulossa. Toisin sanoen ryhmän on parempi tehdä olonsa kotoisaksi ja rakentaa itselleen kunnollinen tukikohta. Tähän tarvitaan luonnollisesti kosolti lähialueen resursseja, joiden haaliminen jää pelaajan kontolle. Ennen pitkää rakennustarvikkeiden kaipuu muuttuu pikemminkin aarrejahdiksi kaiken vähänkään kiiltävän krääsän perässä. 

Ensimmäisten hetkien aikana Splatoon Raidersin perustekeminen vaikuttaa kenties perinteisen putkimaiselta tasoloikalta, räiskintäelementeillä vahvasti kuorrutettuna. Mieleen tulvivat vertaukset esimerkiksi kilpailevan konsolileirin Ratchet & Clankeihin. Tämä ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä yllättävän suuri osa pelaamisesta painottuu erilaisiin haasteluolastoihin. 

Näillä suljetuilla areenoilla mitellään isolukuisten vihollisjoukkojen ohella etenkin aikaa vastaan, kun salmonideja täytyy lahdata tietty määrä vaikkapa minuutin aikana. Kyseiset mittelöt ovat kaoottisuudessaan pienissä annoksissa hauskoja, mutta samalla niiden toteutus kielii hieman mielikuvituksen puutteesta. Tämänhän piti olla nimenomaan yksinpelaajille räätälöity tarinavetoinen seikkailu eikä areenaräiskintää? 

Maailmankartalle piilotetaan myös kosolti toisenlaisia haasteluolastoja, joissa käytännössä opetetaan yksittäisten erikoiskykyjen sekä -aseiden käyttöä. Vaikeustasoltaan melkoisesti vaihtelevat osiot tuovat mukavaa vaihtelua pelimekaanisesti, mutta harmillisesti ne sijoittuvat niin ikään tylsiin maanalaisiin luolastoihin. Visuaalisesti Splatoon Raiders näyttää parhaimmillaan erittäin hienolta, minkä vuoksi onkin sääli, ettei lupaavasta ja hienosti rullaavasta aihiosta saada enempää mielikuvitusta irti. 

Anna sen musteen lentää

Pelattavuuden suhteen lopputulos edustaa ehtaa Splatoon-sekoilua niin hyvässä kuin pahassa. Kenttien maalaamisen sijaan pääpaino on luonnollisesti tekoälyvihollisten lahtaamisessa. Toki ympäristöä sutimalla tehdään oma liikkuminen ripeämmäksi, päästään kiipeämään esimerkiksi pystysuoria seinämiä sekä varmistetaan ammusten riittävyys, joten sekin on edelleen oleellinen osa kokemusta. 

Asekatraassa nähdään perinteisiä pyssyjä, suteja sekä erinäisiä variaatioita näistä, kuten musteräjähdyksiä kylväviä kranaatinheittimiä tai tarkkuuskivääreitä. Taisteluissa apuna toimii vapaavalintaisen kanssamatkalaisen ohjastama mecha, jonka erikoiskyvyt riippuvat sen sisällä hääräävästä tekoälykäskyttäjästä. Tämän lisäksi mukaan saadaan erinäisiä tykötarpeita kaaosta luomaan, kuten esimerkiksi tykkitorneja. 

Hahmon kykyjä pääsee kehittämään ja kustomoimaan suorastaan kiitettävästi. Tehokkaampien aseiden haaliminen on puolestaan miltei elinehto. Samoin tukikohtaa pääsee laajentamaan, joten monenkirjavaa tekemistä ja säädettävä riittää taistojen ulkopuolella. Pelin aikana tuleekin olo, että taustatyöhön on taidettu paneutua jopa suuremmalla innolla kuin varsinaisten kenttien suunnitteluun. 

Tuttu virsi, tää on ihan kiva

Kuten tuli jo ohimennen mainittua, ei Splatoon Raiders moninpeliäkään täysin unohda. Nintendolle perinteistä jaetun ruudun häröilyä ei kannata odottaa, mutta paikallisverkon tai netin kautta on mahdollista kerätä maksimissaan neljän hengen jengi kasaan taistoihin. 

Järjestelmä toimii mainiosti jopa tuntemattomien kanssa: Mikäli jokin osio tuntuu turhan hankalalta soolona, on mahdollista lähettää kenttäkohtainen avunpyyntö. Tämän jälkeen joukot kerätään messiin yleensä kiitettävän ripeällä aikataululla. Ennen seuraavaa hätähuutoa täytyy kuitenkin malttaa odotella puolisen tuntia, joten alituiseen ei voi antautua muiden kärrättäväksi. Mikäli itse tahtoo ottaa hieman rennommin, kerätä vaikkapa vain kokemuspisteitä ja samalla autella muita, vapaahtoiseksi ilmoittautumalla pääsee nopeasti kaoottisiin kimppamöhinöihin osalliseksi. Tätä puoliskoa ei fiksusti rajoiteta millään tavoin. 

Splatoon Raiders menee kokonaisuutena samaan kategoriaan kuin valtaosa toistaiseksi julkaistuista Nintendon Switch 2 -tuotoksista. Se on pelinä oikein mukiinmenevää ja musteentäytteistä ajanvietettä, mutta mistään konsoleita myyvästä klassikosta ei kehtaa puhua. Lopputuloksesta jollain tavoin huokuu, että alun perin suunnitelmat spin-offia kohtaan olivat luultavasti mahtipontisempia kuin mitä kauppoihin asti päätyi. Äärimmäisen monipuoliset kyky- ja kehityspuut jäävät aavistuksen torsoiksi, kun yksinkertainen vaikkakin vauhdikas toiminta alkaa hieman toistaa itseään. 

Splatoonin sekopäisen menon faneille kyseessä on joka tapauksessa suosittelemisen arvoinen tapaus.