Kosmista kauhua ja selviytymistä Resident Evilin hengessä

Lovecraftin teksteihin nojaava The Sinking City 2 luottaa vahvasti Resident Evil -sarjan oppeihin tuntumatta liikaa kopiolta. Genrelle tyypilliset taistelu- ja inventaariomekaniikat nostavat pulssia välillä myös väärästä syystä, vaikka lopputulos onkin synkkä mutta maistuva välipala Cthulhu-taruston ystäville.

Slava Ukraini!

Heti alkuun on nostettava hattua ukrainalaiselle Frogwaresille. Venäjän laiton hyökkäyssota on vaikeuttanut studion ja sen jäsenien elämää sanoin kuvaamattomilla tavoilla. Sadat ilmahälytykset, sähkökatkokset, pelko ja sodan kauhut ovat rasittaneet kehitystyötä alusta asti, mutta samalla päivittäinen työ on varmasti toiminut myös eräänlaisena henkireikänä, ankkurina normaaliin arkeen. Olosuhteet huomioiden The Sinking City 2 on vaikuttava ja ehjä kokonaisuus. Alkutekstien viesti kehittäjiltä pelaajille pysäyttää. 

Ensimmäinen The Sinking City keskittyi yksityisetsivän kauhukokemuksiin tulvan valtaamassa Oakmountissa. Pääpaino oli säikyttelyssä ja pulmissa, joita tuettiin toimintapainoitteisilla osuuksilla. Jatko-osa siirtää remedymäisesti viisaria kohti kolmannen persoonan selviytymiskauhua, tosin Alan Wake 2 ei nojaa yhtä vahvasti Capcomin repertuaariin kuin The Sinking City 2. Mukana ovat kaikki tutut elementit Raccoon Cityn kauheuksista: turvahuoneet, panoksien ja terveystilaa parantavien lääketuotteiden rakentelu ja zombiemaiset hirviöt. Frogwaresin uutukainen onkin erinomainen välipala Resident Evil -julkaisuiden välissä, vaikkei se ihan tavoitakaan esikuviensa loistoa.

Avausosasta tutut teemat ja 1920-lukulainen aikajakso pysyvät läsnä myös jatko-osassa. Tarina ei ole suoraa jatkoa yksityisetsivä Charles W. Reedin edesottamuksille, vaan tällä kertaa pelaaja omaksuu Calvin Raffertyn (Andrew Wheildon-Dennis) roolin Arkhamin kaupungissa. Valtavat vesimassat ovat ajaneet asukkaat evakkoon vedenpinnan jatkaessa nousuaan, mutta Calvin ei pysty lähtemään. Mystinen unirituaali on mennyt pieleen, ja hänen avopuolisona Faye (Gemma Elizabeth Whelan) on jumissa unenomaisessa tilassa, hopeinen maski naamallaan. Yliopistolla töissä oleva pari tutkii ja harrastaa okkultismia sen monissa muodoissa, ja seuraavaksi epäonnistunut rituaali pitäisi saada kumottua hakemalla kielletty opus yliopiston valikoimasta. Valitettavasti vesimassojen mukana Arkhamiin saapuu myös jotain synkkää.

Synkkää ja kosmista

Käsikirjoitus vilisee viittauksia H.P. Lovecraftin teksteihin ja Cthulhu-tarustoon. Tieteiskauhu toimii vahvana pohjana koko tarinalle, sen tapahtumapaikoille ja hahmogallerialle. Avausosasta poiketen pelaajalle ei anneta valintoja, vaan tapahtumat etenevät ennalta määrättyyn suuntaan kohti vääjäämätöntä ja turhan toimintapainotteista loppua. Onneksi muu osuus yksinpelikampanjasta tasapainottelee onnistuneesti välivideoiden, tutkimisen ja taistelun – tai sen välttelyn – välillä. Aina vihollisia ei pysty tai edes kannata kohdata, sillä panosmäärät pidetään kurissa heti alusta asti.

Taistelumekaniikkojen tieteynlainen kankeus ja aseiden lataamisen hitaus luovat usein illuusion paniikista, vaikka kimppuun on hyökkimässä vain muutama vastus. Varsinkin hämähäkkimäiset otukset yllättävät liian helposti, ihan vain siitä syystä, ettei niitä näe tiukan kuvakulman ja päähahmon hitaiden liikeratojen takia. Pomotaistelut ovat myös melkoista tuskaa samoista syistä.

Minulta pelin läpäisy kesti toiseksi helpoimmalla vaikeusasteella vajaa kymmenen tuntia, mikä tuntui juuri sopivalta pituudelta. Pulmille on lisäksi oma vaikeusastemäärityksensä: helpommalla valinnalla kerättävissä dokumenteissa korostetaan tärkeitä tiedonjyviä. Iso suositus tälle!

Tutut ahdistuksen aiheet

Tarina kuljettaa Calvinin läpi Arkhamin tulvivan lähiön. Käytössään hänellä on moottorivene, mutta monet alueista on aluksi suljettu tulvaporteilla. Näitä esteitä avataan kahlaamalla läpi hylättyjä rakennuksia tarvikkeiden toivossa. Samoissa rakennuksissa valitettavasti makaa myös monia ruumiita, jotka heräävät yököttävien ankeriasmaisten otuksien toimesta eloon. Ikinä ei tiedä, mikä kulman takana odottaa, oli sitten tutkinut tilat tai ei. Lisäksi taskulamppu tulee tarpeeseen, sillä monet lokaatioista ovat täysin pimeitä. The Sinking City 2 onnistuu luomaan uskottavan ja yksityiskohtaisen miljöön Arkhamin kuvitteellisen, rapistuvan kaupungin ympärille. Taidesuunnittelu on teoksen yksi vahvuuksista.

Valitettavasti peli nojaa hieman liikaa selviytymiskauhun perusideaan, eli tiukkaan inventaarion pitoon sekä asteen verran kömpelöihin taistelumekaniikkoihin. Varsinkin ensimmäistä tulee kirottua monesti, sillä usein taskut ovat täynnä, joten tärkeitä esineitä ei välttämättä saa mukaan juoksematta turvahuoneen tallennuspisteelle ja takaisin. Eniten ärsyttää, jos inventaario on jo täynnä ja aseessa ei ole panoksia, niin kaapeista löytyviä luoteja ei voi asettaa suoraan pyssyyn, vaan niille pitää keinotekoisesti raivata tilaa. Toki matkan varrella inventaariotila kasvaa optionaalisten tehtävien kautta, mutta samalla kasvaa myös aseiden viemä tila ja eri apuvälineiden määrä. Tussareita on perus haulikosta automaatioaseeseen. Nyrkkihippasille vihollisten kanssa ei kannata lähteä tai saa lonkeromaisia pusuja pyytämättä.

Salapoliisityöhön kannattaa myös panostaa, sillä yhdistelemällä ajatuskartalla oikeat johtolangat toisiinsa kerätään kokemuspisteitä. Näillä saa ostettua hahmoparannuksia, joita saa maksimissaan neljä määritettyä Calvinille.

Sopivan kokoinen välipala

Tyylikäs ja tunnelmallinen The Sinking City 2 ei ole millään tavalla yllättävä tai omalaatuinenkaan teos, mutta se silti onnistui koukuttamaan alusta asti. Kartat on rakennettu viisaasti, jolloin tarina tuntuu etenevän luontevasti koko ajan ja uusia alueita avautuu sopivaan tahtiin. Puoliavoin maailma pursuaa yksityiskohtia ja tutkittavia paikkoja. Pelin kertoma tarina on loppujen lopuksi suhteellisen suoraviivainen, mutta Calvinin ja Fayen traagista rakkaustarinaa seuraa silti mielellään. Kuten aiemmin jo mainitsin, lopputulos muistuttaa huomattavasti Resident Evil -pelisarjaa ja Ressan fanit varmasti viihtyvät Arkhamin kaupungin kosmisessa kauhussa. Harmi, että tietyt lajityypin peruspilarit vesittävät kokemukselta yhden tähden.