Titanium Court on hämmentävä mutta ihailtava sekoitus eri genrejä

Independent Games Festival Awardsin pääpalkinnon tänä vuonna voittanut Titanium Court yhdistelee montaa eri genreä nerokkaasti. Onkin harmittavaa, että se saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi – enkä tunnu ymmärtävän sen kaikkia hienouksia.

Rakkaudesta lajiin

Newyorkilaiselta AP Thomsonilta ilmestyi käytännössä kaksi peliä puolen vuoden sisällä. Hänen ja Jenny Jiao Hsian yhteisprojekti Consume Me (voitti muuten samaisen pääpalkinnon vuonna 2025) ilmestyi syksyllä 2025 ja eräänlaisena sivu-/rakkausprojektina syntynyt Titanium Court heti perään keväällä 2026. Jälkimmäinen on erikoinen sekoitus match 3 -mekaniikkoja, tornipuolustusta, visual novel -kerrontaa, roguelikea ja paria muutakin lajityyppiä, unohtamatta omituisia mutta erittäin tarpeellisia urheiluviittauksia. Pikseligrafiikkainen ulkoasu jättää mielikuvitukselle tilaa, kuten myös monet tarinan juonenkäänteet. Titanium Courtia on vaikea kuvailla – ja enkä välttämättä edes ymmärrä, mitä kaikkea sillä yritetään sanoa.

Pelaaja hallinnoi omaa hoviaan harrasteteatterimaisessa produktiossa. Tavoitteena on haalia resursseja, taistella toisia hoveja vastaan ja suorittaa erilaisia tavoitteita. Oman valtakunnan käytäviä pitkiä kipitetään juttelemassa, oppimassa ja uppoutumassa sotastrategioiden syvään päätyyn. Kun aika on oikea, hypätään tantereelle sotimaan.

Sota muuttuu aina

Sota koostuu kahdesta eri osa-alueesta. Aluksi kerätään resursseja match 3 -tyylillä palikoita yhdistelemällä kolmen tai useamman kuvakkeen ryppäisiin. Samalla kannattaa putsata ei-haluttuja elementtejä, kuten vastuksia, pois lähettyviltä. Kentät muodostuvat esimerkiksi puista, vedestä, kalliosta ja muutamista muistakin paloista.

Kun tämän osuuden aika tulee täyteen, hypätään reaaliaikaiseen tornipuolustukseen, jossa pyritään suojelemaan omaa linnaa ja kukistamaan vastukset sotajoukoilla. Sotilaat surmaavat jalkaväen, jousimiehet lentävät vastukset, vuoret estävät katapulttien osumat ja niin edelleen. Tärkeintä on suojata omaa terveyttään, ja samalla hallinnoida sotajoukkoihin tarvittavia tarvikkeita. Kun tornipuolustuksen tiimalasista on viimeinen hippunen valunut, siirrytään suunnittelemaan seuraavaa askelta. Olettaen, että on edelleen hengissä.

Kartalla tulee vastaan niin arkkuja, kauppoja, sairaaloita kuin muitakin apukeinoja. Siitä huolimatta kuolemiseen kannattaa tottua rogueliken hengessä. Yksi pelikierros kestää muutamista minuuteista reiluun puoleen tuntiin.

Kuoleman jälkeen seuraavalle kierrokselle lähdetään syvemmän tietotaidon ja parempien varusteiden voimin. Samaan aikaan taisteluiden välissä linnoituksen sisällä edistetään tarinaa tutkimalla uusia huoneita tai käymällä vain suihkussa, koska miksei. Ajatus kulkee paremmin puhtaana. Dialogi koostuu urheilutermeistä, runoudesta, kirjallisuudesta ja kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä kuljetetaan “amerikkalaista jalkapalloa maaliviivalle”, joskus “lyödään kunnaria.” Eläväinen, energinen ja hämmentävä käsikirjoitus ottaa tovin tottua – varsinkin kun kerrontaa elävöitetään erilaisilla animaatiopätkillä ja aiheeseen sopivalla musiikilla. Titanium Court yhdistelee lisäksi nykyaikaa ja menneisyyttä hauskalla tavalla.

Vertauskuvako?

Mutta ongelmaksi omalla kohdallani kopsahtaa kaiken ymmärtäminen. Minkä vertauskuva mikäkin on, ja miksi sodimme fantasiamaailmassa lohikäärmettä vastaan? Olen yrittänyt päästä teoksen rytmiin ja filosofiaan kiinni jo useamman kuukauden, enkä vain ymmärrä osaa mekaniikoista, enkä puoliakaan tapahtumista. Peli opettaa kyllä perusasiat selkeästi, mutta silti Titanium Court tuntuu vaikealta ja valitettavan paljon itseään toistavalta. Match 3 -elementit eivät imaise mukaansa samalla tavalla kuin pelkästään kyseiseen mekaniikkaan keskittyvät teokset.

Osaan arvostaa teoksen monipuolisuutta ja käsikirjoituksen näppäryyttä. Sen musiikit, visuaalinen tyyli ja sanoma tuntuvat yhtenäisiltä. Varsinkin aiemmin mainitut urheilumetaforat nostavat hymyn huulille. Olenko minä siis ongelma?

En uskalla suositella Titanium Courtia kovinkaan monelle, mutta jotain mystisen hienoa siinä silti on. Salaperäistä, yllättävää ja koukuttavaa. Jatkan pelaamista, ja toivottavasti sen syvin olemus aukeaa ajan kanssa.

Ehkäpä taiteen kuuluukin herättää ajatuksia.