He Who Watches on monipuolinen mutta erittäin haastava 3D-pulmailu

Mystinen He Who Watches vie sokobanmaisen, ruudukkopohjaisen pulmailun 3D-ympäristöön. Teos tarjoaa monipuolisia, nokkelia pulmia, mutta hukkaa ajoittain nautinnon useamman ulottuvuuden pähkäilyssä.

Pitkät perinteet

Sokoban on vuonna 1981 julkaistu japanilainen videopeli, jossa hahmo siirtelee laatikoita oikeille paikoilleen, oikeassa järjestyksessä. Homma toimii ruudukkopohjaisesti, eli hahmo pystyy liikkumaan näkymättömän ruudukon mukaan askel kerrallaan. Itsensä pystyy myös saamaan umpikujaan, jolloin kelataan aikaa askel kerrallaan takaisin tai aloitetaan koko kenttä alusta. Tähän tyyliin luottaa moni nykypelikin, aina kotimaisesta Baba is You -nimikkeestä Jonathan Blow’n tulevaan Order of the Sinking Star -eepokseen.

Bobby Vandenin He Who Watches istuttaa pulmailun ensimmäisen persoonan kuvakulmassa kolmiuloitteiseen ympäristöön, jossa jousimies pyrkii pääsemään esteiden ohi uloskäynnille nuolen sekä laatikoiden avulla. Liikkuminen ei ole vapaata, vaan 3D-maailmasta huolimatta pelaaja liikkuu ruudusta toiseen. Hahmo ei osaa hypätä tai kiivetä, ja tietyt pinnat estävät liikkumisen kokonaan. Nuoliakin pystyy ampumaan vain suoraan eteensä – ei siis vapaasti ympärilleen, vaikka kamera mahdollistaakin katsomisen esimerkiksi hahmon yläpuolelle. Nuolia on aina vain yksi käytössä, joten uuden ampuminen kumoaa mahdollisesti edellisen ammunnan vaikutuksia.

Jokainen huone on pulmakokonaisuus, jossa laatikoita pitää siirrellä oikeisiin kohtiin, jotta voi ampua nuolen aktivointipisteeseen, eräänlaiseen silmään. Kenttien otsikot antavat pientä osviittaa tulevasta: Surf-niminen kenttä päästää pelaajan “ratsastamaan” putoavan laatikon kyydissä kuin aallolla konsanaan. Yli sadasta kentästä koostuva kokonaisuus ei kerro tarinaa, vaan luottaa puhtaasti aivopähkinöiden voimaan. Tunnelmaltaan Vandenin luomus muistuttaa kaukaisesti The Talos Principlen teologista virettä.

Variaatiota toimintaan tuodaan koko ajan lisää esittelemällä uusia ominaisuuksia, kuten ketjumainen nuoli tai erilaisia liikkuvia alustoja. Genrelle tyypilliseen tyyliin seuraavaa askeltaan pitää suunnitella huolella etukäteen, ja jokainen ulottuvuus on otettava huomioon. Jos huomaa tehneensä virheen, ei auta kuin kelata aikaa taaksepäin.

Koivet kattoon

Jottei homma olisi liian yksinkertaista, painovoima heitetään myös osittain romukoppaan, ja pelaaja pystyy liikkumaan myös seiniä ja kattorakenteita pitkin. Näissä tilanteissa vetovoima heittää häränpyllyä ja vaihtaa suuntaa perspektiivin mukana. Innovatiivinen ja parhaimmillaan upea keksintö, pahimmillaan todella monimutkaista ja aivot solmuun vetävää turhautumista. Välillä yksittäiseen tehtävään jää jumiin, eikä ratkaisua tunnu löytyvän suhteellisen kätevästä vinkkisysteemistä huolimatta.

He Who Watchesin ongelma onkin melko lineaarinen eteneminen: seuraavaan kohteeseen pääsee vain läpäistyään tarpeeksi nykyisen “maailman” huoneita. Se pakottaa pelaajan välillä hakkaamaan päätään seinään, sillä maailmassa pääsee hyvin rajatusti siirtymään uusiin haasteisiin. Peli sisältää myös rutkasti salaisuuksia ja lisähaasteita, joihin voi palata – mutta ajoittain eteneminen tuskastuttaa silti. Esimerkiksi erinomainen A Monster's Expedition tarjoaa useita etenemisreittejä, jos yksi polku aiheuttaa liikaa harmaita hiuksia.

Elämme pulmapelien kulta-aikaa

Graafisesti ja äänimaailmaltaan He Who Watches ajaa asiansa, muttei loista millään osa-alueella. Varsinkin eteerinen ääniraita polkee liian usein paikallaan ilman vaihtelua. Visuaalinen cel shading -tyyli jakaa varmasti myös mielipiteitä: itselleni pelkistetty ja koruton anti ei iske. Toisaalta pulmat ovat koko teoksen pihvi, jota muu ulosanti tukee parhaansa mukaan.

Parhaat pulmailut saavat pelaajan tuntemaan itsensä viisaaksi, mutta He Who Watchesin monitahoiset haasteet herättävät monesti päinvastaisia tuntemuksia. Useamman kerran päädyin ratkaisuun useamman yrityksen jälkeen puolivahingossa. Tiesin mitä minulta odotetaan, mutten tiennyt miten kolmiulotteisessa maailmassa määränpäähän päästään.

Lopputulos on omaleimainen, viimeistelty ja nerokas pulmakokonaisuus, joka leikittelee kekseliäästi perspektiivin ja painovoiman kanssa, mutta kompastelee tasapainotuksen kanssa. Peliä uskaltaa suositella todellisesta haasteesta pitäville, muille pienellä varauksella.