Mukavuusalueen ulkopuolella on hyvä muistaa turvasana!

Jännä kyllä, kauhuklassikko Hellraiserista ei ole tätä ennen tehty vielä ainuttakaan videopeliä. Saber Interactiven luoma ensimmäinen adaptio on erittäin verinen, todella seksuaalinen ja rujolla tavalla kaunis. Ihan kuten Hellraiserin kuuluu ollakin.

”Explorers in the further regions of experience”

Olin ala-asteikäinen nassikka, kun erään joulun aikaan saimme velipuoleni kanssa käsiimme Hellbound: Hellraiser II -elokuvan. VHS-kasetin kotelo oli niin kielletyn ja kutsuvan näköinen, että pakkohan meidän viikarien oli katsoa se vanhemmilta salaa heti seuraavana yönä. Tuona samana yönä minulle nousi epätavallisen korkea kuume, joten raa’an leffakokemuksen jälkeiset kuumeunet olivat ihan kirjaimellisesti ikimuistoiset. Elokuvassa esitellään helvettiin (tai helvetin tapaiseen ulottuvuuteen) sijoittuva labyrintti, jonka käytäviä pitkin kipitin mörköjä karkuun monta yötä putkeen kuumeen kourissa. Labyrinttiunet toistuivat myöhemminkin aina silloin tällöin lapsena painajaisia nähdessäni.

Tämä lapsuuden kokemus jätti mieleen melkoisen värikkäät muistot elokuvasta ja myös pelonsekaisen kiinnostuksen Hellraiser-tuotantoa kohtaan. Vähän varttuneempana hommasin ensimmäisen elokuvan itselleni ja tykkäsin siitä oikein paljon. Pätkä on varsin onnistunut varsinkin, kun ottaa huomioon teoksen pienen budjetin. Kovatasoisella maskeeraajalla ja nokkelalla valaistuksella päästiin jo pitkälle!

Pelailun puolella en harrasta kauhupelejä juuri ollenkaan. Selviytymiskauhu on genrenä minulle aikalailla kokematon. Mutta kun kuulin, että juuri Hellraiserista ollaan tekemässä peliä, ja että kyseisessä teoksessa päästään juoksemaan sinne lapsuuden painajaisteni labyrinttiin, en vain voinut sanoa ”ei”. Ei muuta kuin hyppäämään mukavuusalueen ulkopuolelle, monella eri tavalla!

”We have such sights to show you!”

Idea Hellraiser-tuotosten ytimessä on aika simppeli. Maan päällä pyörii ihmiseltä toiselle useampi taikavoimia omaava pulmalaatikko. Kun joku onnistuu moisen arvoituskuution avaamaan, vempele aukaisee tien labyrinttiin ja noituu paikalle kenobiitit, eli helvetin papit. Jotka tulevat tietysti hakemaan kuution ratkaisijaa mukaansa.

Sama meno jatkuu pelin puolella. Entinen prätkäjengiläinen, nykyinen hunsvotti ja laimea päähahmomme Aidan on kämpillään viettämässä ”laatuaikaa” tyttöystävänsä Sunnyn kanssa. Kesken touhujen Sunny alkaa leikkimään tutunnäköisellä laatikolla, onnistuu avaamaan helvetin portit ja kutsumaan ne mielenkiintoisemmat päähahmot paikalle. Kenobiitit repivät Sunnyn kahleilla mukaansa labyrinttiin, kun taas Aidan jää maan päälle suunnittelemaan mielitiettynsä vapauttamista. Tapahtumien taustalla häärää myös kenobiitteja palvova ja BDSM-bileitä rakastava kultti, joka tahtoo taikalaatikon itselleen keinoja kaihtamatta.

Revival on sen verran verinen, väkivaltainen ja seksuaalinen, että tässä joutuu ihan miettimään mitä kuvakaappauksia arvostelussa oikein voi käyttää. Teoksessa on myös todella ilmeinen sadomasokismiteema, jota tuo aiemmin mainittu kultti pitää yllä silloin, kun kenobiitit eivät hallitse ruutuaikaa. Toki nämä ovat Hellraisereille ominaisia piirteitä.

Aloitan puhumalla pelin positiivisista puolista. Revivalin visuaalinen puoli, tunnelma, valaistus ja ympäristöt toimivat vallan upeasti! Vaikka veri ja kuona lentävät, teoksessa on silti brutaalilla tavalla jotain todella kaunista. Painajaismaiseen labyrinttiin joudutaan tarinan aikana useammankin kerran, ja joka kerralla pelaajaa odottaa nippu uudenlaisia mekaniikkoja ja hirvityksiä. Pelillisesti mukaan mahtuu muutama hauska "juokse hirviötä karkuun" -hetki, ja jotkut aivopähkinät ovat ihan mukiinmeneviä.

Kaikista parasta ovat itse kenobiitit ja se määrä Hellraiser-mytologiaa minkä tekijät ovat saaneet Revivaliin mahdutettua. Joka kerta kun Pinhead tai joku hänen kollegoistaan pamahtaa ruudulle, he todella kaappaavat hetken itselleen ja vangitsevat katsojan huomion. Tekijät ovat tehneet loistavaa työtä kenobiittien mallintamisessa ja visuaalisessa ilmeessä. Helvetin pappien ydinporukkana nähdään kahdesta ensimmäisestä elokuvasta tutut, klassiset kenobiitit, mikä oli heti omasta mielestäni iso plussa. Ja on tietysti ihan mahdottoman hienoa kuulla taas vanha kunnon Doug Bradley Pinheadin roolissa.

Ja tosiaan, vaikka teoksen juoni on vain ”ihan okei”, olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten Revival käsitteli nimikkeen mytologiaa ja taustatarinoita. Pelimaailmasta löytyvistä kirjoista ja lehtisistä sekä itse tarinankulusta on luettavissa paljon hauskaa nippelitietoa, mikä on elokuvien saralla saattanut jäädä taka-alalle ja siten monilta katsojilta huomaamatta. Tekijät selvästi tunsivat ja ymmärsivät hyvin Clive Barkerin alkuperäisen kirjan sekä kahden ensimmäisen elokuvan ytimen.

”Your suffering will be legendary, even in hell!”

Mitä tulee itse pelattavaan osuuteen, en voi sanoa olevani kova fani. Revival tuntuu seuraavan vanhaa selviytymiskauhugenren kaavaa, eivätkä nämä vinkeet vain ole omaan makuuni. Kömpelö, hyvin paljasluinen tappelusysteemi, halvat kuolemat, muutamalla iskulla palasiksi hajoavat pesäpallomailat, mahdottoman hitaasti avautuvat ovet ja niin edelleen.

Teoksesta löytyy todella yksinkertainen hiiviskelysysteemi. Kyyryssä näyt huonommin, ja jos löydät huoneesta lainkaan hämärämmän varjokohdan, viholliset eivät tunnu huomaavan olemassaoloasi ollenkaan. Siitä vain hiipimään vihulaisen selkää kohti puukko tanassa. Tämä olisi yleensä kaikessa yksinkertaisuudessaankin se oma suosikkitapani lähestyä tilanteita, mutta lineaarinen tarinankerronta päättää useimmiten lähestymistavan pelaajan puolesta. Mitä pidemmälle Revivalissa edetään, sitä yleisempiä käsikirjoitetut tappelukohtaukset ja hirviöhipat ovat, ja loppua kohti tuotos tuntuu unohtavan koko hiippailusysteemin olemassaolon.

Suurin osa taisteluista käydään lyömäaseilla, joita käyttäessä voit vain lyödä ja väistää. Eli ei esimerkiksi minkäänlaista torjuntavaihtoehtoa, mikä sävyttäisi toimintaa vähän. Sitä vain joko väistelee tai hakkaa ilmaa ja vihollista siihen asti että Aidan tai vastustaja kuolee. Ammuskelu on aivan yhtälailla pelkistettyä – sen kun tähtäät ja laukaiset. Panoksia pelistä löytyy tosin niin vähän, että tämä on suhteellisen harvinaista herkkua.

Ainoa taktinen puoli piilee siinä, että tylpät lyömäaseet toimivat paremmin haarniskoja vastaan, kun taas teräaseet leikkaavat paremmin lihaa. Eli pelaajan on tarkoitus käyttää todella nopeasti tuhoutuvia pesismailoja vihollisen haarniskan hajottamiseen ja käyttää sitten veistä tai ampuma-asetta kärhämän lopettamiseen. Tässä on sekin ärsyttävä juju, ettei teos sisällä nopeaa tapaa vaihdella terävän ja tylpän aseen väillä, vaan peli täytyy pausettaa ja aseenvaihto suorittaa inventaarioruudun kautta. Tämä on sellainen erhe suunnittelussa, että kumma jos kehittäjät eivät tätä jonkin päivityksen yhteydessä korjaa. 

Inventaarion kanssa pelataan muuten juuri samanlaista tetristä kuin klassisissa Resident Evileissä, ja erilaiset ampuma-aseet vievät todella paljon tilaa.

Juuri kun olin turhautumassa tappeluun aivan täysin, Aidan sai jälleen tutun taikalaatikon hyppysiinsä ja sai ensimmäisen "supervoimansa.” Pahan onnen pulmaloota nimittäin avaa päähahmollemme uusia kykyjä pikkuhiljaa tarinan aikana. Ensialkuun Aidan oppi heittelemään teräviä esineitä telekinesian voimin, aivan samalla tavalla kuin Half-Life 2:n päähahmo yli 20 vuotta sitten. Myöhemmin Aidan oppii pyrokinesiaa, ja teoksen loppupuolella laatikko voi noitua esiin vihollisia palasiksi repiviä ketjuja. Nämä kyvyt piristävät kökköjä toimintakohtauksia jonkin verran, tai ainakin toivottavasti estävät käyttäjää heittämästä ohjainta koskeen kesken kaiken.

Pakko vielä parjata pelin ihmishahmoja hieman. Kaikki ovat nimittäin todella mitäänsanomattomia ja tylsiä. Aidan lähinnä ärsyttää, enkä ole lainkaan varma pidänkö Sunnysta tarpeeksi pelastaakseni hänet pälkähästä. Mukana pörräävä kulttikin on hyvin yksiulotteinen ja tylsähkö, mutta tuotokseen tarvittiin ihmisvihuja, joten murhanhimoisia BDSM-sekopäitä saimme! 

Teknisesti tuntuu muuten aika hassulta, että vaikka ympäristöissä ja visuaalisessa ilmeessä on yleisesti valtava määrä verta ja suolenpätkiä, vihollishahmot kuolevat tappelukohtauksissa melkoisen vaisusti. Raajat lentelevät suhteellisen harvoin, ja kun lentävät, leikkaukset ovat todella siistejä ja veri aika vähäistä. Eihän tämä paljoa haittaa, mutta kuten sanottu, muuta gorea vasten tällainen pistää vähän silmään.

"Demons to some, angels to others"

Clive Barker on ollut läheisesti mukana konsultoimassa tekijätiimiä työstön aikana ja on kuulemma pitänyt lopputuloksesta "yllättävänkin paljon". Mytologian käsittelyn ja visuaalisen ilmeen kannalta hän on kyllä oikeassa, olin siinä mielessä positiivisesti yllättynyt itsekin. Vaikka teoksen pelimekaniikat vaihtelevat kehnosta keskinkertaiseen, niin liimaannuin kyllä aina tuoliini kun kenobiitit ilmestyivät ruudulle tai tarinaa kuljetettiin muuten eteenpäin. Teknisesti teos toimii myös, enkä ole huomannut suuria bugeja tai kaatumisia. Ja tietysti monelle fanille jo pelkkä Doug Bradleyn paluu Pinheadin rooliin voi aivan hyvin olla syy pukea ostohousut jalkaan, kyllähän mies vetää klassikkomörön äänen vieläkin niin mahtavasti!

Jos siis haluat ennen kaikkea kokea uuden, visuaalisesti todella näyttävän Hellraiser-tarinan, tämä teos toimii sen puolesta aivan hyvin! Muista, että kukaan ei moiti vaikka säätäisit vaikeusastetta helpommaksi, sillä se pehmittää muutoin ärsyttävää tappelusysteemiä hieman. Jos taas etsit hyvää selviytymiskauhupeliä hauskoilla ja innovatiivisilla mekaniikoilla, Revival voi jättää sinut aika kylmäksi.

40 euron hintalappu on kyllä ihan passeli, samoin noin kymmenen tunnin kesto.