Order of the Sinking Star on erinomainen, mutta kärsii suuruudenhulluudesta

Yli kymmenen vuoden kehitystyö ja uuden Jai-koodikielen luonti, yli tuhat pulmakokonaisuutta ja lupaus jopa 200 tunnin sisällöstä. Siinäpä lähtökohdat Theklan mammuttiseen Order of the Sinking Star -pulmailuun.

Valtavat odotukset

The Witness, studion edellinen julkaisu vuodelta 2016, on omassa mittakaavassani lähes täydellinen videopeli. Yksinkertaisista lähtökohdista rakentuu innovatiivinen ja palkitseva pulmakokonaisuus, joka yllättää tuon tuosta. Teos opettaa hienovaraisesti pelaajan tunnistamaan tiettyjä rakenteita ja kaavoja, ja kohta niitä näkee myös tehtävien ulkopuolella. Upealle saarelle sijoittuva The Witness (arvostelu) vakuuttaa yhtenevällä taidesuunnittelullaan alusta loppuun: jokaisella asialla on paikkansa syystä. Pelin rakenne on osittain avoin, eli itse voi valita mistä puolelta saarta haasteita lähtee ratkomaan – kunhan ymmärtää ettei kaikkia pelin lainalaisuuksia voi ymmärtää ratkaisematta tiettyjä pulmia ensin. 

Tästä kaikki lähtee liikkeelle.

Ruudukkopohjainen Order of the Sinking Star tuntuu tietyllä tavalla tutulta, vaikka moni asia on muuttunut. Siinä missä The Witness koettiin kokonaan ensimmäisen persoonan näkökulmasta, uutukainen luottaa ylhäältä päin kuvattuun, isometriseen kuvakulmaan. Overworldiksi kutsutulla päätasolla voi matkata mihin pääilmansuuntaan tahansa, ja jokaisessa suunnassa odottaa sokkeloimainen maailma sankareineen ja satoine haasteineen. Kartalla on tähden muotoisia merkkejä, joiden kautta hypätään syvemmille alitasoille ratkomaan eri teemaisia aivopähkinöitä, jotka avaavat uusia etenemispolkuja. Hiljalleen ala- ja ylätason maailmat kutoutuvat yhteen, ideat vuotavat ristiin ja pulmia esitellään myös Overworldin puolelle. Pelaajan kyvyt karttuvat huomaamattomasti uusien ajatusmallien iskostuessa mieleen. Pulmapelien metroidvania, jossa omat kykysi kehittyvät.

Inspiraationsa Order of the Sinking Star on hakenut varsinkin neljältä aiemmin julkaistulta sokoban-tyyliseltä teokselta, jotka ovat saaneet täydellisen muodonmuutoksen. Kehittäjät ovat lisäksi vieneet näiden pelien perusidean toiseen potenssiin. Taianomaisessa fantasiaseikkailussa on mukana niin lohikäärmeitä, linnoituksia kuin muita klassisia D&D-elementtejä. Geneerisesti nimettyjä sankareita edustavat muun muassa The Queen (Emily O’Brien), The Warrior (Liam O’Brien), The Wizard (Darin De Paul), The Bard (Anjali Bhimani), The Sailor (Erica Luttrell) ja The Druid (Matthew Waterson).

Kunnia heille, joille se kuuluu

Suositeltu ja kenties helpoin ilmansuunta on pohjoinen. The Hearty Heroes of Hauling -maailman pohjana on toiminut Jonah Ostroffin Heroes of Sokoban -pelisarja, jossa eri kyvyillä varustetut sankarit siirtelevät erilaisia esteitä päästäkseen aina seuraavaan kenttään. Yksi osaa työntää laatikkoa, toinen vetää. Onpa yhdellä kyky vaihtaa esineiden kanssa paikkoja teleporttaamalla. Kaikissa kentissä ja maailmoissa voi aina kelata aikaa taaksepäin, jos ja kun itsensä saa umpikujaan. Koko kentänkin voi aloittaa helposti alusta nappia painamalla.

Idästä löytyy saaria ja peilejä. Alan Hazeldenin Mirror Islands -ideaan pohjautuva The Mirror Isles leikittelee nimensä mukaisesti peilikuvilla. Sankariaan ja esineitä voi siirrellä paikasta toiseen peilin tai parin avulla. Oikeaoppisesti sijoitettu heijastuspinta ratkoo monta ongelmaa, mutta harvemmin asiat ovat itsestään selviä. Itse koin peilailun hahmottamisen ajoittain todella haastavaksi.

Tavoite on päästä keltaiselle pyöreälle alustalle.

Skipping Stones to Lonely Homes on myös Alan Hazeldenin saman nimiseen ideaan pohjautuva konsepti, jossa pelaaja työntää kiviä muodostaakseen itselleen reitin maaliin. Lisäksi kiviä voi pomputella (leipäkivi-tyyliin) vesipintojen yli. Soppaan lisätään myös merivirtauksia, lumpeita ja muita elementtejä. Niin tässä kuin muissakin maailmoissa pelaajalla saattaa olla useita sankareita yhtäaikaisesti käytössä, ja niitä vaihdellaan napin painalluksella. Yhteistyössä on voimaa.

Pulmiin siirrytään tähtimäisistä kuvioista: keltaiset on suorittamatta. 

Lännessä odottaa Vault of the Beamcasters, joka pohjautuu Sean Barrettin Promesst-nimiseen peliin. Isompiin kokonaisuuksiin keskittyvä Beamcasters tarjoaa kenties eniten variaatioita ja haastetta, sillä pelaajan tehtäväksi jää kerätä timantteja, aktivoida eri värisiä säteitä ja hyödyntää säteiden tarjoamia erikoiskykyjä. Vihreä esimerkiksi mahdollistaa seinien läpi kulkemisen, kun taas sininen antaa supervoimat. Tavoite on kerätä kaikki timantit laajoista luolastoista.

Hämmentävästi Ostroffin, Hazeldenin ja Barrettin nimet poistettiin karttanäkymästä ennen julkaisua, ja nyt ne löytyvät vasta lopputeksteistä. Sitä varten pitää pelata kymmeniä tunteja.

Valtava, kiehtova ja kunnianhimoinen

Jokainen suunta tarjoaa saman henkisiä, mutta toisistaan tarpeeksi eroavia ideoita. Pääpaino on ruudukkopohjaisessa liikkumisessa, fysiikkapohjaisissa loogisissa pulmissa ja sääntöjen soveltamisessa. Hyvin yksinkertaisesti kuvattuna: työnnä laatikko, vedä tultasyöksevä lohikäärme sen taakse, avaa ovia ja hilpaise karkuun. 

Hahmot puhuvat paljon, mutta käsikirjoitus jää silti pahasti jalkoihin.

Eteneminen Overworldissa sumentaa hiljalleen raja-aitoja, ja väli-ilmansuunnissa viereisten ilmansuuntien vaikutteet yhdistyvät toisiinsa. Lisäksi pelaajan pitää olla tarkkana jopa karttanäkymässä, sillä välillä kulkuesteen voi ratkaista siirtelemällä asioita päätasolla. Maailma avautuu pala palalta massiiviseksi kokonaisuudeksi, josta flat earthers -uskovaiset ovat ylpeitä. On vain nostettava hattua kuinka onnistuneesti kaikki on saatu toimimaan yhdessä. Voin kuvitella, mikä testaajan painajainen Order of the Sinking Star on ollut.

Pilvet poistuvat edestä sitä mukaan kun kartalla etenee.

Massiivisuus on myös kunnianhimoisen Order of the Sinking Starin suurin ongelma. Vaikka pulmat ovat erinomaisia, ajoittain jopa nerokkaita, tuntuu että tekemistä on ylenpalttisen paljon. Neljänkymmenen tunnin pelaamisen jälkeen en ole varma olenko vasta raapaissut pintaa ja onko minulta vielä näkemättä kokonaan joku tärkeä elementti tai yllätys. Pinnan alla kytee koko ajan jotain uutta, ja karttanäkymän pilvien takana piilee tutkimattomia maita. Samaan aikaan peli tarjoaa hienoja ahaa-elämyksiä sekä tutkimusmatkailun tematiikkaa. Uuden löytäminen pitkän yrityksen jälkeen on palkitsevaa.

Erittäin hyvä muttei täydellinen

Olen samaan aikaan erittäin vakuuttunut ja lievästi pettynyt. Jonathan Blow’n mammuttinen eepos tarjoaa juuri sitä mitä toivoin, mutta variaatiosta huolimatta kaipaan kuitenkin lisää yhtä asiaa: vaihtelua. Siinä missä The Witness leikitteli ympäristöön sidotuilla pulmilla, äänillä ja perspektiiveillä, Order of the Sinking Star tuntuu osittain toistolta. Toki pulmat monipuolistuvat ja kehittyvät, niiden ympärille tuodaan uusia elementtejä ja ratkaisumalleja, mutta loppujen lopuksi sokoban-juuret paistavat kaikesta läpi. Lisäksi en osaa sanoa oikeastaan yhtäkään konkreettista asiaa pulmien välissä edistettävästä juonesta tai pelin hahmoista.

Nintendo Switch 2 -versio kärsii pienistä suorituskykyongelmista. Overworldissa karttanäkymä hidastelee huomattavasti, ja ajankelaustoiminto jumittaa myös ylätasolla, jos kelaa yhtään pidemmälle menneisyyteen. Lisäksi muutamissa kohdissa ääninäyttelyt tai tekstitykset eivät toimi. Pieniä kauneusvirheitä muuten viimeistellyssä kokonaisuudessa.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta kymmenen vuoden odotus palkitaan. Oli sitten studion keulakuvan mielipiteistä tai poliittisista aatteista mitä mieltä tahansa, pulmapelejä hän ja Theklan koko tiimi osaavat edelleen luoda. Luulen, että Order of the Sinking Star tulee olemaan pitkään minun henkireikäni muiden pelien välissä. Kiehtova, palkitseva, mutta turvallinen pulmailu maailman muuttuessa ympärilläni. Vastike koukuttavalle sudoku-lehdelle pimeneviin talvi-iltoihin.