Peli on mielentappaja

Monta peistä on taitettu siitä, mikä on sopiva pelin mitta. Kun pulittaa 80 euroa yksinpelistä, joka on ohi alle kymmenessä tunnissa, voi suru iskeä puseroon. Mutta voiko peli olla liian pitkä? Varsinkin Dune: Awakeningia pelatessa alkaa pohdiskella syvällisesti pituuden merkitystä.

Missä, missä se Pauli on?

Frank Herbertin kuvittelemaan universumiin sijoittuva Dyyni-saaga kertoo nuoren Paul Atreidesin kasvusta nuoresta, synnyinplaneetaltaan revitystä pojankoltiaisesti intergalaktiseksi valtahahmoksi ja profetioiden messiaaksi. Mutta kuten Joonataninkin arvostelussa todetaan, Dune: Awakening ei tee näin.

Kuitenkin Herbertin maailma on kiehtova sekoitus poliittista juonittelua, mystiikkaa, lähes maagisen tason saavuttanutta teknologiaa ja oman erityislaatuisen kulttuurinsa muodostaneen aavikkokansan selviytymistaistelua. Tämä tarjoaa hienon pohjan, jolle rakentaa täysin erilainen tarina.

Kuva

Fremenien etsiminen hiekkaplaneetan kätköistä edellyttää ajoittaista piipahtamista unimaailmaan.

Joonatanin arvostelun jälkeen Dune: Awakeningiin on kehitetty oikea yksinpeli, ja koska olen erakkoluonne, päätin lähteä ratkomaan Arrakisin arvoituksia ihan itsekseni. Ilman vertailupohjaa en osaa sanoa, miten paljon MMO-elementtien poistaminen muuttaa pelikokemusta. Kaveriporukalla tietysti graniitin louhinta tai samojen luolastojen raidaaminen uudelleen ja uudelleen kuulostaa vähemmän puisevalta, mutta kyllä sooloseikkailukin Dyynillä tuntuu vallan toimivalta.

Kasvu tarinaan

Kuva

Tarinassa eteneminen edellyttää luonnollisesti mahdotonta määrää minaraalilohkareiden hajoittamista.

Peli käynnistyy kuulustelusta, jossa päähahmo saa tehtävän Bene Gesserit -sisarelta: Etsi fremenit. Herätä Nukkuja! Tämän jälkeen tehdään matka avaruuden halki Arrakisin planeetalle, jonne haaksirikkoudutaan ja siitä kaikki sitten käynnistyykin. Jonkun ruumiin repusta varastetaan askarteluvälineet, joilla saa nikkaroitua veitsen ja ensimmäisen kaivostyökalun. Näillä kerätään metallirojua, graniittia ja pattereita, joista kyhätään mökki.

Kuva

En ole vampyyri mutta voin vilkaista. Verta voi juoda käsittelemättömänäkin, mutta suodattimen läpi kuljetettuna siitä saa täysin kelvollista juomavettä.

Pelin edetessä resurssien haaliminen ei vähene, lelut vain muuttuvat kalliimmiksi ja materiaalikirjo laajenee. Siinä missä ensimmäiset kodinkoneet kootaan kuparista ja paukkulangasta, parhaisiin laitteisiin tarvitaan titaania ja Arrakisin tärkeintä vientituotetta, rohtoa.

Parempiin välineisiin käsiksi pääsemistä rajoitetaan myös sillä, että valmistusohjeet täytyy selvittää tutkimalla, tutkiminen vaatii tutkimuspisteitä, pisteitä kerätään varastalemalla niitä vihollisten tukikohdista, ja ilman riittävän hyviä aseita tukikohdasta tulee kuolemanloukku. Eteneminen on sen verran hidasta, että itse sain valmistettua korkeimman laatuluokan louhintatyökalun vasta reilun sadan tunnin pelaamisen jälkeen.

Kuva

Kartta kertoo, mistä löydät seuraavan lusikkahaarukan valmistamiseen tarvittavat raaka-aineet.

Keikkataloutta ja talkootöitä

Kun varusteet on kunnossa, voi lähteä etsimään mielekkäämpää tekemistä. Heti alussa sankaria pomottamaan ilmestyvän Zantaran lisäksi apua tarvitsevat eri alojen asiantuntija, jotka tarjoavat vastapalvelukseksi koulutusta planetologian, sotataitojen tai bene gesserit -jippojen saloihin. Satunnaisempiakin toimeksiantoja voi käydä etsimässä kaupunkien ja kauppaloiden ilmoitustauluilta.

Kuva

Atreidesien palvelukseen ei niin vain ilmoittauduta, ensin täytyy todistaa uskollisuus ja hyödyllisyys.

Kuten asiaan kuuluu, universumin mahtisuvut ovat tässäkin pelissä tukkanuottasilla. Pelaaja voi päättää liittyä joko Harkonnenien tai Atreidesien joukkoihin, mutta tuntemattomia suuruuksia ei noin vain päästetä kaikkein vaativimpiin hommiin. Pääjuonen kuljettamisen rinnalla voikin suoritella tehtäviä, joilla nostetaan mainetta oman suosikkiaatelishuoneen influenssereiden silmissä.

Kuva

Tehtävä kuin tehtävä, yleensä jossain vaiheessa tapetaan kaikki.

Rasittavinta Dune: Awakeningissa on se, miten pahasti se on mekaniikkojensa orja. Pelissä on oikeastaan kaksi moodia: kaupungeissa voi vain juosta paikasta toiseen ja puhua sivuhahmoille, muualla ammutaan ja varastellaan. Etenkin kaupunkitehtävät ovat tyypillisesti täysin älyttömiä. Ensin saadaan pyyntö tehtävän antajalta, sitten juostaan toiseen päähän pitäjää vaihtamaan muutama sana jonkun randomin kanssa, palataan alkuperäisen juttukumppanin pakeille ja toistetaan kunnes alkaa risoa. Ja lopuksi ropisee kokemuspisteitä.

Kuva

Peli avautuu tosissaan vasta lentolaitteiden myötä; topteria ei mato nappaa.

Avoimessa maailmassa pääsee sentään ampumaan vihollisia päähän, joskin siellä vasta joutuukin ramppaamaan paikasta toiseen. Erityisesti tämä riepoo alkuvaiheissa, kun ainoa kulkukeino on apostolin kyyti. Ensimmäinen moottoripyörä tekee matkaamisesta jonkin verran siedettävämpää, mutta vasta ornitopteri poistaa matojen pakoilun aiheuttaman stressin ja suunnistamisen hankaluudet.

Niin paljon ja samalla niin vähän

Kuva

Dunen ehkä tunnetuin tavaramerkki, hiekkamato. Näitä petoja ei tässä pelissä pääse valjastamaan.

Dune: Awakening on peli, josta on vaikea sanoa, tykkäänkö siitä vai olenko vain jäänyt siihen jumiin. Siitä tulee elävästi mieleen Fallout 4:n tukikohdanrakentelu tai Minecraftin resurssien haalinta. Vertailu No Man's Skyhin on myös ihan paikallaan. Haastavuudessaan se ei vedä vertoja edes Lawnmowing Simulatorille. Kaikkein parasta antia on tarina, mutta samalla tavalla kuin joistain palavereista sanotaan jälkeen päin, että tämä olisi voinut olla sähköposti, monet pelin tehtävät voisivat yhtä hyvin olla välivideoita.

Jotain tässä on tehty oikein

Miten pelin pituutta siis voi mitata? Toisaalta voi sanoa, että Dune: Awakening on tarjonnut minulle jo yli sadan tunnin verran pelattavaa, enkä ole vielä edes suorittanut päätarinaa loppuun. Toisen näkökulman mukaan olen saanut pari tuntia pelattavaa 50 kertaa peräkkäin ja vielä pitäisi ties kuinka monta kierrosta vetää.

Kuva

Lähestyvä hiekkamyrsky on vaikuttava näky.

Jotain tässä on kuitenkin tehty oikein, kun toistuvasti jaksan istahtaa konsolin ääreen ja lähteä siivilöimään rohtohiekkaa tai päästelemään orjakauppiaita päiviltä. Kulman takana häämöttävä ihan pikkuisen parempi naulapyssy jaksaa motivoida keräämään tarvittavat materiaalit, vaikka kerääminen onkin vain vanhan toistoa.

Ehkä kokeilen seuraavaksi kaverin kanssa.