Pieniä pulmia, suuria ajatuksia

Piskuisen Marumittu Gamesin kehittämä ja Annapurnan julkaisema D-topia fiilistelee tekoälyn ja uutteran työnteon kyllästämillä tulevaisuudenvisioilla – visioilla, joiden pelaamiseen riittävät rento fiilis ja hyvät hoksottimet.

Kuva

Lähikaupassa on monenmoista.

Mystinen Utopia-projekti vie pelaajan ohjastaman No. 046:n D-topiaan, tekoälyn ylläpitämään unelmien asuinpaikkaan. Jos nyt unelmaksi voi lukea sitten vaikkapa synteettisen ruoan, rajoitetut tunteet ja äärimmäisen säntilliset työajat. Niin tai näin, lopulta oikeankin nimen saava protagonistimme on tarinan keskiössä jonkinmoinen jokapaikanhöylä, Facilitator. Aamulla noustaan sängystä, hotkaistaan aamupala, puetaan univormu ylle, pestään kasvot, viritellään aivot kohdilleen mentaalisella älytestillä ja lähdetään röihin – tällaiseen säntillisyyteen olisivat Petteri Orpo ja Riikka Purrakin tyytyväisiä, kerrassaan.

Itse työpäivät koostuvat sinällään kaikesta muusta irrallaan olevista logiikkapuzzleista, jotka saattavat tuoda mieleen vaikkapa Jonathan Blow'n The Witnessin (Petri Leskisen viiden tähden arvostelu, täällä). Eri arvoitustyyppejä on muutamanlaisia, mutta eivät ne missään vaiheessa järin haastavia ole – ainakaan jos ei lasketa Neljän Hevoshiiren ja rottakuningattaren ekstrapulmia. Perusjuonen puzzlet ja jokaisen päivän lisäpulmatkin saa suoritettua kohtuullisen mukavin arvosanoin ilman sen kummempaa pään rapsuttelua. Tämä sopii hyvin D-topian leppoisaan luonteeseen: Kuolla ei voi, eikä minnekään ole oikeastaan edes kiirus.

Helpoimmillaan pulmia on vaikea tehdä väärin.

Tot, haluaisin vain halata

Numero 046 hoitaa hommansa kunnialla, joten maine kiirii nopeasti muidenkin D-topian asukkaiden korviin. Matkalla kohdataan muun muassa kasvonsa digitaalisesti piilottava tyttönen, loputtomasti pohdiskeleva Poppy sekä ystävällinen mutta alati tunteiden (ja ruokahalunsa) kanssa painiskeleva Tot. Suhteen laadun ja kavereiden yksityiskohdat on helppo tarkistaa valikoista, mikä ainakin kannusti allekirjoittanutta tutustumaan jokaiseen mahdollisimman syvästi.

Jokainen sivuhahmo tuskailee omien ongelmiensa kanssa, ja niiden ratkaisu jääkin sitten hyvin pitkälti pelaajan kontolle. Jonkinmoiseen (toivottavasti) tyydyttävään lopputulemaan päästään alkuun hämmentävien Brain Meeting -sessioiden päätteeksi. Nämä ovat harmaalle alueelle jäävine toimintalinjoineen ahdistavia pohdiskelutuokioita, joissa kuitenkin on kohtuullisen helppo päästä ei-niin-inhottavaan päätökseen – tuskailun voi aloittaa myös alusta, jos homma ei mene kuten on toivonut. Hauska mekaniikka, joka myös vääntää sen hetkisen tilanteen pelaajalle rautalangasta, minkäänlaisiin väärinkäsityksiin on hankala päätyä. Yllättävänkin syvälliset tilanteet pistävät hetkittäin myös ajattelemaan esimerkiksi suhdetta kaikkeen AI-tauhkaan sekä nyky-yhteiskuntaan ja siihen, mihin suuntaan olemmekaan menossa.

Aivokokous, vai pitäisikö sanoa aivomyrsky.

Olisipa elämässä näin vähän muuttujia

Parissa tosielämän minuutissa hoidettavista työpäivistä tienataan valuuttaa, mitä voi törsätä lähikaupan sisustusvermeisiin. Nämä toimitetaan kätevästi kotiin ja ne asettuvat automaattisesti kämpässä omille paikoilleen, valinnanvaraa ei ole. Itse ostin heti kuntopyörän ja selkeästi oikeita klassikkomasiinoita mukailevat pelikonsolit ison telkkarin alle. Millään näillä ei oikeasti voi mitään tehdä, vaan kaiken maailman tavarat ovat olemassa vain näkönsä vuoksi. Jokunen raha uppoaa omaan ja kissan ruokaankin, mutta peruspelaamisella ja puzzlejen ratkomisella toimeentulo on oikein mukavasti turvattu – ainakin tässä mielessä D-topia on jonkinmoinen utopia.

Ostin kitarat, joilla ei voi soittaa.

D-topia on simppeli indiepeli, joka myös näyttää pienen studion julkaisulta. Tämä ei kuitenkaan haittaa mitään, sillä pääpaino on pulmissa ja hahmojen välisissä interaktioissa. Ensiksi mainitut on toteutettu selkeästi, jolloin pelaaja huomaa nopeasti pulman lopullisen tavoitteen. Hahmoille olisin ehkä kaivannut tilanteesta riippuen hieman lisää ilmeikkyyttä, mutta tällaisenaankin visuaalinen anti kelpaa mainiosti. Valtaosin sinertävään väripalettiin olisi voinut läiskäytellä piristysruiskeella muitakin sävyjä, mutta ehkäpä tulevaisuus sitten vain on tällainen.

Tahkosin D-topian mysteerit läpi 4-5 tunnissa, mutta jotenkin peli on jäänyt mieleen vielä senkin jälkeen. Ilmeisesti jonkinmoinen ”good ending” on myös olemassa, vaikka ei se omankaan tarinan päätös mikään katastrofi ollut. Ehkäpä kokeilen vielä uusiksi, koska miksipäs ei?