Omaperäistä pulmailua
Ensimmäisen persoonan kuvakulmasta koettavat pulmapelit ovat yksi lempigenreistäni. Vuonna 2007 julkaistu Portal näytti, kuinka viihdyttäviä nokkelat, pelaajien aivokapasiteettia haastavat pulmanratkonnat voivat olla, ja sen jälkeen tarjonta on moninkertaistunut ja monipuolistunut valtavasti. Vuosien saatossa olen arvostellut The Talos Principlen, Qube 2:n ja kerta kaikkiaan upean The Witnessin kaltaisia neronleimauksia – pelejä, jotka kaikki esittelevät jotain uutta ja uniikkia. Skotlantilaisen Sad Owl Studiosin kehittämä Viewfinder osuu ainakin osittain samaan kategoriaan. Sen peruskonseptia en muista nähneeni aiemmin missään videopelissä.
Moni asia tuntuu tutulta. On yksittäisistä alueista koostuvia kenttiä, joita tutkitaan tekoälyhahmon tarinoita kuunnellessa. On äänitallenteita ja erilaisia logeja menneisyydestä. Ja pulmat kehittyvät ja vaikeutuvat askel askeleelta. Viewfinderin tapauksessa uutta on pulmien rakenne sekä tapa, jolla maailmaa pystyy muokkaamaan valokuvien ja piirrosten avulla. Sortuneen kulkuväylän pystyy korvamaan upottamalla ammottavan aukon kohdalle foton sillasta. Aluksi hyödynnetään ympäristöstä löytyviä valmiita kuvia, mutta hiljalleen pelaaja päästetään vapaasti tarkastelemaan ympäristöjä polaroid-kameran linssin läpi. Tiiliseinän toiselle puolelle pääsee nappaamalla kuvan ovesta ja asettamalla sen haluttuun kohtaan. Yksinkertaista pelaajalle, äärimmäisen monimutkaista koodaajille.
Teleportista toiseen
Viewfinder koostuu viidestä eri kenttäkokonaisuudesta, joissa jokaisessa on erillisiä alueita ratkottavana. Mukaan mahtuu myös muutamia valinnaisia lisätehtäviä, joissa haastetaso nousee. Tekijät ovat keksineet kiitettävästi variaatiota konseptin ympärille, joskin vaikeustasoa olisi omaan makuun voinut olla vieläkin enemmän. Parhaat pulmat nojaavat jollakin tavalla epätavallisiin ratkaisuihin ja esimerkiksi kentistä löytyviin postikortteihin. Joka kerta teoksen uskaltaessa ravistella itsensä ulos ”tavallisista” raameista, se loistaa. Hyppy pikseliseen maailmaan tai keskelle taidemaalausta ilahduttaa joka kerta, vaikka pelin graafinen ilme on normaalistikin ilahduttavan värikäs ja viimeistelty. Yllätyksellisyys on yksi pulmapelien kulmakivistä, ja Viewfinderin pohjatyöt ovat siltä osin lujaa tekoa.
Jokaisen kentän lopullinen tavoite on päästä teleportille ja palauttaa itsensä kyseisen alueen aulatilaan. Yleensä teleportille pääseminen on ykköstavoite, mutta usein se tarvitsee myös virtaa. Tätä varten pitää väännellä vipuja ja käynnistellä generaattoreita. Akkuja ei ehkä ole tarpeeksi, joten niitä pitää kloonata kuvaamalla tai muuten vain taikoa oikeisiin paikkoihin. Kaikki on kiinni perspektiivistä ja saatavilla olevien työkalujen oikeaoppisesta hyödyntämisestä. Loppua kohden pelaajan ympärillä oleva virtuaalitodellisuus alkaa myös korruptoitua, joten ratkaisut vaativat uutta näkökulmaa. Muutaman tunnin kestävä kokonaisuus tarjoaa sopivassa suhteessa vaihtelua ja uusia ideoita, kuitenkaan pitkittämättä visiittiään. Vielä kun tekijät olisivat uskaltaneet revitellä eri filttereillä ja taidetyyleillä astetta enemmän.
Vain rohkeus uupuu
Nimikkeen taustatarina avaa tutkijatiimin muistoja työstään. Cait-niminen tekoälykissa ja virtuaalitodellisuuden ulkopuolella häärivä Jessie keskustelevat pelaajan kanssa filosofiasta, ihmisyydestä ja monista muista arkisista asioista. Käsikirjoitus ei pärjää Portal-sarjan teoksille, vaan jää hieman etäiseksi jargoniksi. Nokkelat puzzlet paikkaavat onnistuneesti juonen mielenkiinnottomuutta.
Viewfinder on ehdottomasti yksi viime vuosien innovatiivisimmistä pulmakokonaisuuksista, joka olisi voinut vielä rohkeammin hyödyntää eri grafiikka- ja taidetyylien yhdistelyä. Hieno ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen debyyttijulkaisu joka tapauksessa.
