Mitä he ovat pössytelleet?
Yksi odotetuimmista GameCuben julkaisuun tulevista yksinoikeuspeleistä oli Segan tekemä kolikkopelihalleista tuttu Super Monkey Ball. Mainoksesta kävi jo ammoisina aikoina keksitty labyrinttipelin idea: lautaa liikuttamalla ohjataan pallo labyrintin loppuun, palloon kuitenkaan koskematta. Tällä kertaa sitä on vain muutettu brutaalimman kerran. Labyrintin sijaan käytetään mitä vaihtelevinta ratasuunnittelua, pallon sisälle on lisätty apina, radalle on heitelty banaaneja ja vaikeusasteen tuplaamiseksi on kaupan päälle vielä laitettu aikaraja. Kuulostaisi aivan kuin pelintekijät olisivat olleet pahemman kerran laittomien aineiden vaikutuksen alaisena tätä suunnitellessaan, mutta jostain kumman syystä tuosta outoakin oudommasta ideasta on jalostettu yksi toimivimmista puzzlekonsepteista, joihin olen pitkään aikaan törmännyt.
Yksinkertaista
Vaikka radat koostuvatkin vain muutamasta polygonista verrattuna useimpiin tämän hetken peleihin, on SMB:n grafiikka silti varsin näyttävää. Pääosin tämä johtuu taustoista, jotka ovat värikkäitä, vaihtelevia ja ennenkaikkea ne luovat miltei pelottavan syvyysilmiön. Tietenkin itse radat ovat myös hienoja. Varsinkin ohuen sähkönsinisen veden peitossa olevat radat ovat henkeäsalpaavia. Itse pääpelin lisäksi myös minipelien visuaalisuus on saatu kohdalleen - erityismaininnan ansaitsee Monkey Targetiin mallinnettu meri.
Pelin ohjaus on saatu ahdettua kokonaisuudessaan pelkän tatin alle. Tattia liikuttamalla siis ohjataan itse rataa, ei palloa tahi apinaa pallon sisällä. Periaatteessa kuitenkin näyttäisi kokoajan, että kaikesta huolimatta ohjaisi itse palloa; rata tuntuu vaan kummasti heiluvan apinan tahtiin, ehkä tahallisen epilepsiakohtauksen aiheuttaakseen.
Pääpelistä poiketen, minipeleissä käytetään tatin lisäksi muitakin nappeja. Minipeleistä hauskin on ehdottomasti Monkey Fight, jossa on tarkoituksena syöstä kaveri rotkoon vieterin päässä olevalla nyrkkeilyhansikkaalla, jonka ominaisuuksia voi muuttaa aika ajoin radalle tippuvilla esineillä. Voittajaksi tietysti pääsee useimmiten kaverit tiputtanut henkilö. Lähes Monkey Fightin veroinen minipeli on Monkey Target, jossa apina liidätetään erimuotoisille laskeutumisalustoille, joissa yritetään tähdätä niihin maalattuihin eri pistemääriin. Muita minipelejä ovat Monkey Billiards, Monkey Bowling, Monkey Golf sekä Monkey Race. Kaikki ovat hauskoja, mutta vain kaveriporukan kanssa. Ainoastaan paria pelaa yksin.
SMB:n äänimaailma on varsin mitäänsanomaton. Yli-iloisista apinoiden huudoista ja tasapaksusta taustamusiikista koostuvaa sekoitusta on vaikea kehua, vaikka kyllähän ne saavat pelaajan aina positiiviselle tuulelle. Mutta kun peli alkaa ärsyttämään, ei äänistä ole muuhun kuin tunnelman kiristämiseen, jolloin avuttomimmankin apinan kiroaa syvimpään manalaan - ja helposti.
Joko se loppui
Vaikka pelissä onkin lähes 100 rataa, joista 50 kuuluu erittäin vaikeaan ja aikaavievään Expert -tasoon, loppuu yksinpelin ilo silti valitettavan nopeasti. Kaksi muuta Expertiä helpompaa tasoa, Beginner ja Advanced kun on läpi päivässä ja minipelit avaa seuraavana, niin ei siinä kauaa nokka tuhise. Mutta pelin riippuvuuspora pureutuukin moninpelaukseen. Yhteensä kuusi Mini- ja Partypeliä ovat neljän pelaajan pelattavissa yhdellä ohjaimella, lukuunottamatta Monkey Fightia, joka vaatii kapulan joka junnun hyppysiin. Hauskuus on taattu, mutta kuinka pitkäksi aikaa, se riippuu täysin sinun ja kavereidesi tympääntymisnopeudesta.
Super Monkey Ballin eliniän olisi voinut jopa triplata, jos Sega olisi vaivautunut tekemään muutaman tusinan lisää minipelejä. Vaikka yksinkertaiset ideat ovatkin yleensä parhaita, on niihin myös helpoin turtua. Tämä tapahtuu juuri Super Monkey Ballin kohdalla, sillä kuusi minipeliä ja lyhyt päämoodi tuovat vain hetkellisen ilon, mutta pitkään kestävän pettymyksen tunteen. Toivottavasti jatko-osa ei kompastu samaan virheeseen.
