Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Usko koetuksella

Alkuperäinen Mirror’s Edge oli suuri kaupallinen riski. Battlefieldin parissa vuosia työskennellyt DICE päätti tehdä tuoreella otteella tuotetun ensimmäisen persoonan pelin, joka ei ole räiskintä. Lopputulos – vuonna 2008 julkaistu pelkistetyn kaunis ja pelimekaniikaltaan omaperäinen toimintaseikkailu – teki monia asioita oikein, jonka seurauksena juoksijatyttö-Faithista kertova nimike nousi eräänlaiseen kulttisuosioon. Innovatiivinen toteutus yhdessä tunnistettavan graafisen ilmeen kanssa muodostivat kombinaation, josta oli helppo pitää.

Parasta ennen

Pieni mutta äänekäs yleisö onkin vaatinut parkour-temppuilulle jatkoa jo pitkään. Odotus palkittiin vihdoin kesäkuun alussa, kun Catalyst-lisänimen saanut jatko-osa näki päivänvaloa niin uuden sukupolven konsoleilla kuin myös PC:lla. Ennakkotietojen perusteella ruotsalaiskomennuksessa valmistuneelta nimikkeeltä saattoi odottaa paljon. Pyöriihän pelin avoin maailma studion oman Frostbite 3 -pelimoottorin päällä. Moottorin, joka on tehnyt taikojaan muun muassa vakuuttavan Star Wars Battlefrontin kanssa. Lisäksi lupaukset pasifistisesta lähestymisestä nostattivat toivoa lähdeteoksen ongelmien korjaamisesta.

Pitkän odotuksen jälkeen onkin ikävä huomata jatko-osan olevan ironisesti kaikkea sitä, mitä alkuperäinen Mirror’s Edge yritti välttää. Catalyst on yllätyksetön, tylsä ja ennen kaikkea sieluton teos.

Korkea pudotus

Alkuun on todettava, että Mirror’s Edge Catalyst ei ole huono peli. Se on teknisesti toimiva sekä ulkoasultaan yhtä lumoava kuin vuoden 2008 rakastettu teos. Tuotantoarvoiltaan Catalyst on kiistatta AAA-luokan julkaisu – ja siinä on myös tittelin suurin ongelma. Faithin pelikansalle esitellyt Mirror’s Edge oli virkistävä tuulahdus uutta. Jatko-osa tuntuu sen sijaan tarkkaan harkitulta tuotteelta, jonka kaikki osa-alueet ovat peräisin pelisuunnittelun aapisesta.

Seikkailu viedään avoimeen maailmaan ilman, että muutos tuo pelille sen suurempaa lisäarvoa. Valtava alue jaetaan kaupunginosiin, joita kaikkia yhdistää yksi tekijä. Tyhjyys. Eläväisen metropolin illuusio rikkoutuu hyvin nopeasti pelaajan juostessa pitkin suurkaupungin kattotasoja. Pilvenpiirtäjien luksusasunnoissa ei asu kukaan, ja huoneistot näyttävät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta identtisiltä. Maailma tarjoaa kauniit puitteet toiminnalle, mutta ei innosta pelaajaa tutkimaan ympäristöjään. Glass-kaupunki on liian laaja. Catalyst onkin parhaimmillaan tilanteissa, joissa Faithin kulkureitit on rajattu minimiin. Silloin pelaaja saattaa todistaa pilkahduksen alkuperäisen Mirror’s Edgen taikaa. Onnistunut seinäjuoksun, hypyn ja äkkikäännöksen kombinaatio nostaa edelleen suupielet ylöspäin. Osa liikesarjoista on piilotettu alussa teennäisen kokemuspistemuurin taakse, mutta hyvin nopeasti sankaritar oppii kaikki olennaiset temput.

Usko koetuksella

Toinen merkittävä ongelma on Mirror’s Edge Catalystin käsikirjoitus. Pari vuotta tiilenpäitä laskenut Faith Connors vapautuu nuorisovankilasta. Vankilan ovet eivät ehdi edes kunnolla sulkeutua, kun nuori nainen vedetään takaisin samoihin piireihin, jotka johtivat tuomioon. Pelaaja toimii juoksijana, eräänlaisena vastarintaliikkeen lähettinä, jonka tehtävänä on kuljettaa arkaluontoisia viestejä ja paketteja pilvenpiirtäjien katoilla. Tulevaisuuden kaikkea – niin ihmisiä kuin tiedonkulkua – valvotaan tarkasti, joten ainoa tapa pitää asiat salassa, on pitää ne irti verkosta. Faithin traaginen tausta ja velat väärille tahoille nousevat myös esille kampanjan edetessä.

Catalyst on yllätyksetön, tylsä ja ennen kaikkea sieluton teos.

Jos peliä edeltävät tapahtumat kiinnostavat, voi niistä lukea kuusiosaisesta, maksullisesta Exordium-sarjakuvajulkaisusta. Salaliittoteorioiden ja suurkorporaatioiden harjoittaman totaalisen valvonnan ympärille punoutuva pääjuoni ei tunnu etenevän, eikä se tarjoa kaikessa kliseydessään tarttumapintaa.

Lasinilkat laulaa

Ensimmäisen osan suurin kompastuskivi oli taistelut. Sama linja jatkuu osittain myös jatko-osassa, vaikkakin hieman eri tavalla. Tällä kertaa Faith ei itse tartu aseenkahvaan, mutta lähitaistelun alkeet ovat naisella mallikkaasti hallussa. Tappelumekaniikat toimivat kelvollisesti ohimenevissä kahnauksissa, mutta heti kun pelaaja pakotetaan suljettuun tilaan usean vastustajan kanssa, kohtaamiset turhauttavat kaikessa kömpelyydessään.

DICE sortuu lisäksi nykypäivänä useita pelejä vaivaavaan merkityksettömien sivutehtävien ja kerättävien esineiden ylitarjontaan. Kenttiin piilotetaan satoja kerättäviä tietoturvasiruja, taustatarinaa avaavia ääninauhoja sekä muita epämääräisiä esineitä. Loppua kohden yleiskartta pursuaa informaatiota, jonka merkintöjä voi onneksi filtteröidä vapaasti haluamallaan tavalla. Sivutehtävät koostuvat pääasiassa nopeutta vaativista kuljetustehtävistä paikasta toiseen. Pelaaja pääsee kisaamaan ajan lisäksi kavereita tai globaalia tuloslistaa vastaan. Pääjuoni on koluttu reilussa kymmenessä tunnissa, mutta sivutehtävät sekä sadat turhat kerättävät asiat pitkittävät läpäisyä vielä toisella mokomalla.

Ehkä ensi kerralla

Kaikesta huolimatta Mirror’s Edgen uusin tuleminen tarjoaa myös onnistuneita osa-alueita. Kaupungin arkkitehtuuri näyttää kauniilta, ja pelaajan suuntavaistoa avittava punainen tehosteväri antaa ryhtiä ulkoasulle. Taustalla rauhallisesti tunnelmoiva ambient-musiikki vahvistaa DICEn tulevaisuuden visiota, eikä pelimekaanikoissakaan ole suurempaa valittamisen varaa.

Mirror’s Edge Catalyst on silti karvas pettymys. Se on kaunis mutta sieluton teos, joka kaatuu omaan vakavuuteensa. Kliseinen juoni tarjoaa huonosti tarttumapintaa, eikä kliinisen autio maailma houkuttele palaamaan lasisten pilvenpiirtäjien katoille. Catalystilla on hetkensä – harmi vain että ne ovat aivan liian harvassa.

Toinen mielipide

Faithin ensimmäinen seikkailu oli yllättävä veto lähinnä tiukoista räiskinnöistään tunnetulta ruotsalaiskehittäjältä. Oma kopio tarttui mukaan vasta alelaarista, sillä parkour-teeman kantavuus kokonaisen pelin verran herätti kehuista huolimatta epäilyksiä. Mirror’s Edge paljastui kuitenkin siihen sijoitettujen ropojen arvoiseksi. Omintakeisen kokemuksen jatko-osalle oli silti vaikea nähdä varsinaista tarvetta. Toisella kierroksella epäilykset länsinaapureiden hengentuotosta kohtaan osoittautuvat ikävä kyllä aiheellisimmiksi kuin kahdeksan vuotta sitten.

Avoimeksi hiekkalaatikoksi muuntatuminen ei tee lopputulokselle palveluksia, päinvastoin. Onton kaupungin kaduilla – tai siis katoilla – loikkiessa liian iso siivu ajasta kulutetaan turhalla joutokäynnillä. Äärimmäisen geneeriset sivutehtävät saavat jopa Ubisoftin hiekkalaatikoiden loputtomat pikkupuuhat vaikuttamaan vertailussa nerokkailta. Mirror’s Edge Catalystilla on silti kohokohtansa, jotka oikeuttavat sen olemassaolon. Tiukimmissa paikoissa pulssi nousee kiitettävästi Faithin väistellessä gasellimaisella ketteryydellään vaaroja ja esteitä. Samoin yksinkertaisen raikas ulkoasu erottuu yhä positiivisesti massasta, vaikka kliseisistä hahmoista ei voi samaa sanoakaan. Mikäli DICE päättää vielä palata sarjan pariin, toivoisi puitteiden pikemminkin pienentyvän ainaisen paisuttamisen sijaan. Muutamaan tuntiin tiivistettynä, parinkymmenen euron latauspelinä konsepti maistuisi takuuvarmasti paremmalta kuin löysänpulskana avoimen maailman viritelmänä.

3/5

Tero Lepistö

Kommentit

Harmi homma tämä. Ensimmäisessä pelissä oli hyvät hetkensä, niin mielellään olisi nähnyt jatko-osan hiovan paketin niiden pohjalta vielä paremmiksi.

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi