Edes alaikäisyys ei estänyt pääsemästä Grand Theft Auton pauloihin – toimituksen muistelmat GTA III:sta San Andreasiin

KonsoliFINissä keväällä 2020 aloittanut populaarikulttuuri-intoilija ja jokapaikanhöylä. KonsoliFIN Podcastin juontaja ja tuottaja loppuvuodesta 2020 alkaen, podcast-puolen päätoimittaja alkuvuodesta 2026 alkaen. Kirjoittanut myös aikoinaan Pelaajalle verkkouutisia.

Grand Theft Auton siirtyminen kolmiulotteiseen maailmaan oli aikoinaan järisyttävän suuri sukupolvikokemus. Toimituksen väki kertailee muistojaan 2000-luvun alusta.

Kuten jokainen meidän lukijoistamme varmasti tietää, on tämän toimituksen väki jo keski-ikäistymään päin. Tulevan GTA VI:n kunniaksi kelpaa siis muistella menneitä ja kerrata, miten PlayStation 2 -aikakaudella saapunut GTA-trio vaikutti kunkin elämään. Ja jos joku nyt miettii, että miksemme muistele kahta ensimmäistä GTA:ta lainkaan, on syynä puhtaasti se, että ne ovat paljon huonompia pelejä, eivätkä ne ole kestäneet aikaa. Sorit siitä.

Grand Theft Auto The Trilogy The Definitive Edition

Niko Lähteenmäki

GTA III oli aikoinaan aivan järisyttävää tavaraa räkänokalle. Ykköspleikkarilla tuli toki seikkailtua kolmiulotteisissa maailmoissa, mutta kyllähän tämä oli jotain aivan poikkeuksellista Crash Bandicootien tai vaikkapa Metal Gear Solidin jälkeen. Kolmososan maailma tuntui loputtomalta ja tehtävien asioiden määrä äärettömältä, etenkin verrattuna mihinkään aiemmin koettuun. Aikaansa nähden elokuvamaisen juonen ohella pystyi päähenkilö Clauden ominaisuudessa muun muassa ajelemaan ympäri kaupunkia, tekemään hanttihommia tai vaikkapa aiheuttamaan yleistä pahennusta kaupungilla. Arvaatko, mihin suuntaan vaaka kallistui?

Oli siinä 12-vuotiaalle sulattelemista. Tuohon aikaan alettiin myös raportoimaan väkivallanteoista, joita alaikäiset GTA-pelaajat tekivät esimerkiksi jenkkilässä, ja uutinen kantautui tietty myös vanhempieni korviin, joten GTA joutui "kieltolistalle". Uutiset eivät tosin ehtineet perille ajoissa, sillä sain keploteltua pelin itselleni joululahjaksi, vaikka olin julkaisun aikaan itsekin vielä pahasti alaikäinen. Kenties rikos on nyt vanhentunut, eikä minusta ainakaan murhamiestä tullut. Toisaalta joskus myöhemmin sekä pleikkari että itse peli päätyivät suljettujen ovien taakse, koska faija sattui kävelemään koputtamatta huoneeseen, kun kaverin kanssa pelailtiin. Aresti ei kuitenkaan tainnut kovin kauan kestää.

Claude on paha äijä.

GTA: Vice Citya taisin päästä pelailemaan vasta noin vuosi sen julkaisun jälkeen, mutta tunteja sen parissa kertyi varmasti satoja. Pelaushetkellä olin "jopa" 14-vuotias, joten asioista alkoi olemaan jo vähän parempi ymmärrys. Tämä peli on ehdottomasti myös yksi syypää siihen, miksi aikoinaan kiinnostuin kasarikulttuurista. Lukuisissa arvioissa mainittiin, miten teos on täynnä klassikkobiisejä useasta eri genrestä, loppu on "suoraan Scarfacesta" ja miten päähenkilöä näyttelee monista klassikkoelokuvista tuttu Ray Liotta, muista tähdistä nyt puhumattakaan. Kun lopulta pääsin ensimmäisiin kesätöihin, palkan saatuani painelin Anttilaan ostamaan Brian de Palman Arpinaaman ja Liotan tähdittämän Mafiaveljet. Jotain musiikkilevyjäkin taisin hommata, olin ainakin jo tuolloin metallimusiikista kiinnostunut.

GTA: San Andreas on itselleni ylivoimaisesti kolmikon ristiriitaisin tapaus. Kasarin ja ysärin vaihteeseen sijoittuva gangstarap-tarina oli mielenkiintoinen ja paikoin hauskakin, minkä lisäksi Rockstar onnistui tuomaan teokseen entistäkin enemmän elävän elämän tuntua esimerkiksi ruokailusta huolehtimisen tai salittelun muodossa. Jossain vaiheessa seikkailua tehtävät kävivät kuitenkin niin rasittaviksi ja vaikeiksi, että homma jäi pahasti kesken, enkä ole vielä tänä päivänäkään peliä läpi pelannut. Maailman sisällä tuli kuitenkin temmellettyä senkin edestä, ja olihan se nyt uskomatonta, mitä vanhuuttaan pihisevästä PlayStation 2:sta saatiin irti.

Entä miltä tämä kolmikko tuntuu nykyään? Omat johtopäätöksensä voi tehdä testaamalla Grand Theft Auto: The Trilogy – The Definitive Editionia, joka on julkaistu kaikille nykyalustoille. Oma näkemykseni on se, että ajan hammas on eittämättä purrut pahasti aikoinaan uraauurtavia teoksia, vaikka ne toimivatkin kiintoisana aikakapselina yli 20 vuoden takaiseen maailmaan. Surkea tekninen toteutus ei kuitenkaan enää estä nostalgiapärinöitä, sillä kokoelmaa on vuosien varrella päivitetty ansiokkaasti paljon paremmaksi.

”Meil' on koossa hyvä jengi tänään!”

Tarja Porkka-Kontturi

En ollut tainnut koskaan pelata GTA:ta aiemmin, mutta kohtalon oikusta siihen tarjoutui tilaisuus, jota en jättänyt käyttämättä. Kun vankilassa ei ole oikein muuta tekemistä kuin pelata tuntikaupalla putkeen, ja ilmat ovat lämpimät sekä konsoli pölyinen, syntyy siitä helposti semmoinen raudankaatumissoppa, jotta pelaamiset loppuvat seinään. Kuvatun kaltaisen ikävän välikohtauksen vuoksi käsiini kantautui tarpeettomaksi jäänyt GTA IV -levy PlayStation 3:lle. Hieman epäileväisenä tartuin toimeen ja pian suhasinkin innoissani Niko Bellicinä LCPD:tä pakoon.

Sen jälkeen onkin tullut pelailtua myös kaikkia trilogian osia. Liekö se sitten hyvä vai huono lopputulema.

Vanha kunnon ohiajo.

Jaakko Herranen

Grand Theft Auto III:n aikoihin en omistanut PS2-masiinaa, sillä vannoin viimeiseen saakka tuon maailman parhaan konsolin, Dreamcastin, nimeen. Lopulta sain kuitenkin hyvältä ystävältä konsolin ja GTA III:n lainaan, mutta valitettavasti aikalaistyttöystävä ei suuresti arvostanut huomion painottumista hetkittäin liiaksi pelien suuntaan. Siinä sitten aina sopivan tilaisuuden ja oman laatuajan tullen tahkosin pelin hiljalleen läpi, ja olihan se elämys.

Loppuihin aikalais-GTA-peleihin pääsin sitten hieman jälkijunassa Xboxin saadessa valikoimiinsa Double Pack -setin (veljeni Jukka sen Oulun Stockmannilta minulle haki, koska syystä tai toisesta en julkaisupäivän aamuna paikalle päässyt), jossa oli hienoissa pahvikuorissa sekä III että Vice City – näistä erityisesti jälkimmäinen säväytti kasariteeman ja upean soundtrackinsa ansiosta. San Andreas on allekirjoittaneelle taas astetta turhempi julkaisu, vaikka senkin jossain vaiheessa myöhemmin läpi tahkosinkin.

GTA Vice City: The Definitive Edition – Tommy ja Lance.jpg

Tommy ja Lance valmiina.

Jyri Jokinen

Olen kirjoittanut ensikosketuksestani Grand Theft Auto -sarjaan ihan muisteloartikkelin, mutta muuten kommentointi on jäänyt foorumin puolelle. Ei silti liene suuri yllätys, että pidän GTA:ta yhtenä maailman laadukkaimmista pelisarjoista, joka vieläpä on nostanut tasoa jokaisen uuden osan myötä.

Silti en ole enää GTA IV:n jälkeen jaksanut kauheasti hypätä hype-kelkkaan. Nelosen ostin ennakkoon, erikoispainoksena, mutta en ole koskaan saanut sitä pelattua juuri alkua pidemmälle. GTA V puolestaan on neljännellä läpipeluukierroksella, kolmantena konsoliversiona, koska se nyt vain on ehkä paras peli, joka ennen GTA VI:ta on julkaistu.

Välillä veneilykin tulee tarpeeseen.

Sana, joka parhaiten kuvaa GTA-sarjaa etenkin San Andreasista alkaen on avoimuus. Tällä en tarkoita pelkästään sitä, että tehtäviä ei ole pakko suorittaa tietyssä järjestyksessä ja niiden aloittaminen edellyttää ajelua pitkin laajaa karttaa, jotta pääsee ajelemaan lisää. GTA:n maailmat ovat avoimia siinä mielessä, että niiden mahdollisuudet ovat avoimia. Joka paikassa on huolellisesti käsikirjoitettuja satunnaisia kohtaamisia, ja pelin mekaniikat houkuttelevat kokeilemaan kaikenlaista outoa.

Hyvä esimerkki tästä on San Andreas, jossa CJ saa jossain kohtaa haltuunsa kameran. Tästä innostuneena sain päähäni varastaa polttoainerekan ja ajaa sen junanradan päälle. Sitten juoksin läheisen kukkulan huipulle ja jäin kameran kanssa odottamaan junan saapumista. Pieneksi pettymykseksi junaa ei koskaan saapunut, mutta tämäkin oikeastaan kertoo pelin suunnittelusta: joku kehitystiimistä oli varmaankin ottanut huomioon, että juna voi törmätä pelaajan raiteille siirtämään esteeseen, mutta fysiikkamoottori ei välttämättä pystyisi käsittelemään tilannetta tavalla, joka ei rikkoisi illuusiota realistisesti toimivasta maailmasta, joten junat eivät liiku, mikäli raiteilla on jotain.

Tämän avoimuuden vuoksi jokainen GTA kolmosesta eteenpäin (nelosta lukuunottamatta) on päässyt käsittelyyni useammin kuin kerran. Ja todennäköisesti jokainen niistä (ehkä myös nelonen) tekee näin myös jatkossa.

Tommy ei kaihda koviakaan keinoja.

Olli Ouninkorpi

Alustuksessa nostetaan esiin, kuinka ensimmäiset kaksi GTA:ta eivät ole kestäneet aikaa, mutta eihän se ole tämä 3D-trilogiakaan. Kolmikon pelattavuus oli vähän niin ja näin jo julkaisussa, saati sitten nyt yli pari vuosikymmentä myöhemmin.

20 vuotta sitten ennennäkemätön vapaus ja peli peliltä yhä huikeimmiksi muuttuneet avoimet pelialueet takasivat kuitenkin sen, että puutteilla ei ollut niin väliä. Rockstar herätti varsinkin Vice Cityssä ja San Andreasissa maailmat eloon esimerkillisellä audiovisuaalisella toteutuksella. Vaikka niin sanotut grafiikat itsessään eivät olleet aikansa huippua.

Jengisedät jengisotimassa.

Se hetki, kun pääsi ensimmäistä kertaa vapaasti tutkimaan Los Santosia, on yksi niistä pelimuistoista, joita ei unohda. Muutenkin kuin sen takia, että pelin saaminen toimimaan oli ollut aika urakka. Sitä kun ei voinut vain kaupasta hankkia ja asentaa, sillä sellaisen väkivaltatuotteen hankkiminen lapsoselle ei ymmärrettävästi tullut kuuloonkaan.

Kaikki ympärillä tuntui niin uskomattoman isolta ja yksityiskohtaiselta. Mahdollisuudet rajattomilta. Totta kai kokemusta vahvisti se, että ikää ei ollut vielä nimeksikään. Mutta olen kuullut, että aika vakuuttavia ne pelit olivat tuon ajan aikuisistakin.

Juuri maailmat ovat Rockstarin vahvuus ja pelisarjan suurin ansio.