Onko Street Fighter odotusten arvoinen turpajuhla vai tuhnua läpsyttelyä? KonsoliFIN kävi ensi-illassa tarkistamassa asian

Street Fighter on jo viides pelielokuva tänä vuonna, toinen mätkintäpeleihin perustuva sovitus, toinen Capcomin tuotantoihin pohjautuva raina sekä neljäs live-elokuva massiivisesta sarjasta, joka on vaikuttanut jo neljän vuosikymmenen ajan. 90-luvulla julkaistu ensimmäinen filmatisointi ei välttämättä ole hyvä, mutta sillä on paikkansa fanien sydämessä tästä huolimatta. KonsoliFIN kävi katsomassa, miten sama temppu onnistuu uutukaiselta.

Joonatan Itkonen

Street Fighter on aggressiivisen tyhmä elokuva, joka tietää olevansa aggressiivisen tyhmä elokuva. Se on parempi kuin 90-luvun Jean-Claude Van Dammen tähdittämä kalkkuna, mutta jos rima on pohjamudissa, sen ylittäminen ei varsinaisesti ole saavutus. 

Tästä huolimatta Street Fighter onnistuu ajoittain yllättämään varsinkin uskollisuudella pelisarjan pöhkölle fiilikselle. Elokuva tuntuu ja näyttää peliltä, niin hyvässä kuin pahassa, eikä sitä voi ainakaan ulkoasun perusteella moittia ollenkaan. On varsin ilahduttavaa nähdä hahmot heidän oikeissa rooliasuissaan ilman typerryttävää "tehdään kaikesta mustaa nahkaa" -ratkaisua, joka yleensä vaivaa näitä sovituksia.

Ikävä kyllä, itse sisältö jää puolitiehen, eikä Street Fighter oikeastaan sisällä minkäänlaista juonta tai edes tarinankaarta. Lopussa tuntuu siltä, että tässä nähtiin vasta ensimmäinen näytös eikä kenelläkään ollut ideaa, miten jatkaa tarinaa sen pidemmälle. Samalla parhaat hahmot, erityisesti Guile (Cody Rhodes), Dhalsim (Vidyut Jammwall) ja Chun-Li (Callina Liang), ansaitsisivat enemmän aikaa kuin nyt saavat. Melkein kaksituntinen rellestys jää pinnalliseksi ja jopa taistelut ovat yllättävän tuhnuja, vaikka niiden pitäisi olla koko show'n tarkoitus. 

Onneksi huumori valtaosin toimii, muutamat mätöt ovat aidosti viihdyttäviä ja näyttelijät tietävät tasan tarkkaan, minkälaisessa elokuvassa he ovat mukana. Jokainen on käynyt Tim Curryn näyttelijäkoulun, ja ylinäyttely on päivän sana, mikä sopii tälle sarjalle kuin nyrkki silmään. Elokuva on myös ilahduttavan queer kaikkiin suuntiin. Seksuaalisuudessa kiusoittelu sopii hyvin franchiseen, joka on vuosikymmeniä ratsastanut pienellä kiimalla.

Ei tästä klassikkoa saa tekemälläkään, eikä se vedä vertoja esimerkiksi Resident Evil -sovitukselle. Mutta Street Fighter on paras versio pelisarjasta, mitä valkokankailla on nähty, ja huomattavasti parempi kuin vaikka Mortal Kombat tai kammottava Minecraft.

Kuva

Niko Lähteenmäki

En odottanut mestariteosta, mutta olipas se kyllä elokuva, vieläpä selkeästi faneilta faneille. Jos nyt ensimmäisenä lähdetään posin kautta.

Ajoittaiset anime-pätkät olivat todella tyylikkäästi tehtyjä. Pidin myös visuaalisesta annista muutenkin, sillä ysärihenki oli mielestäni tavoitettu varsin onnistuneesti. Roolitus oli myös hyvää: oikeastaan kaikki näyttelijät vetivät roolinsa sopivasti kieli poskella, Eric Andren esittämä Don Sauvage vieläpä kirjaimellisesti paikka paikoin. Elokuvan käsikirjoittajat ovat selkeästi osanneet höllätä vakavuus-ruuvin todella löysälle, ja kenties samasta syystä leffan huumori iski välillä ainakin omaan nauruhermooni onnistuneesti.

Mutta voi pojat, käsikirjoituksessa ei kyllä ole välillä mitään järkeä, sillä asioita vain tapahtuu, jopa ärsyttävyyteen asti. Harmittavasti tietyt hahmot saavat myös aivan liian vähän ruutuaikaa potentiaaliinsa nähden, joka saa kyseenalaistamaan koko mukanaolon pointin. Ja vaikka teos on noin kaksituntisen kestonsa ansiosta hieman liian pitkä makuuni, on mukana silti joitain kömpelösti tehtyjä siirtymiä, jotka saavat pohtimaan, pitikö tässä alun perin olla jotain muuta.

Kitinästä huolimatta uusi Street Fighter nousee pelileffojen saralla kuitenkin keskikastin yläpuolelle. Tämä harvinaisen pöljä tapaus saa paljon anteeksi yleisen viihdyttävyyden sekä komediallisten elementtiensä ansiosta, minkä lisäksi se tekee asioita myös oikein ja ennen kaikkea pelisarjaa kunnioittaen. Leffan loppu jättää toki ovet sepposen selälleen jatko-osaa varten, joten toivottavasti potentiaali osataan valjastaa vielä paremmin käyttöön sitten ensi kerralla.

Petri Leskinen

Ylipitkä, typerä ja juoneton. Siinäpä uusin Street Fighter lyhyesti. Lisäksi filmin viimeistelyssä on ilmeisesti tullut kiire, koska useammassa kohdassa leikkaus- ja ohjaustyöskentely kompuroi hämmentävällä tavalla. 

Leffa sisältää jotain hyvääkin, sillä kaikki takaumat ovat toteutettu upealla animaatiojäljellä. Olisin katsonut mieluusti vaikka koko kaksituntisen animehenkistä piirrettyä tyhmän kinastelun sijaan.

Kuva

Petri Kataja

Pettymys. Se lienee ensimmäinen sana, joka elokuvasta tulee mieleen. Ensimmäiset sanat teatterisalista ulos astuessa taisivat olla, että en tiedä, mitä tästä pitäisi olla mieltä.

Filmi oli paikoitellen ihan viihdyttävä, mutta moni asia ontui.

Erityisesti se harmittaa, että filmin taistelut eivät onnistuneet vakuuttamaan, oikeastaan yksikään niistä. Pystyn heti nimeämään pari mieleenpainuvampaa taistoa Mortal Kombat II:sta, mutta Street Fighterissa iso osa mätkeestä on ihmisten lentämistä takaviistoon heitettynä ja sinne lyötynä. Taisteluista puuttui… potkua.

Tarinan punainen lanka oli monessa kohdassa kateissa ja useimmista hahmoista otettiin irti aivan liian vähän. Cammyn ja hänen kanssasisartensa suoritus jopa välillä ärsytti. Olin toivonut myös David Dastmalchianin M. Bison -ilkimykseltä enemmän. (Mistähän tuo M. muuten tulee? En ole asiaa selvittänyt, mutta väitän sen täysin perättömästi tulevan Moe-nimestä. Moe Bison, hieno nimi.)

Ja se lopetus. Sen ilmestyessä ruudulle piti sitä päivitellä ääneen. Pudistelin toki päätäni myös parille musiikkivalinnalle. Kun valkokankaalla nähdään parit "tärkeät" taistelut, niin ääniraita suorastaan sotii niitä vastaan. Esimerkiksi yksi olennainen taistelu sai taustalleen The Offspringin Come Out and Play -rallin. Miksi?

Mutta positiivista oli toki myös useammat huumorinkukkaset ja useampi roolitus Kenistä, Ruystä ja Chun-Lista lähtien. Zangief oli myös nappivalinta. Enemmän ruutuaikaa osalle hahmoille sitten vain potentiaalisessa jatko-osassa.

Musiikeissa oli myös positiivista aiemman nurinan lisäksi. Ne hetket, kun kuultiin hahmojen tunnusmusiikkeja uuteen uskoon sävellettynä, olivat mainioita.

Kaiken marinan päätteeksi pitää kuitenkin todeta, että oli tuotoksessa hetkensä. Arvosanaksi antaisin kaksi tai kaksi ja puoli tähteä. Pidin Mortal Kombat II:sta enemmän. Silti toivon Street Fighterille jatko-osaa, melkeinpä jo sen takia, että haluaisin nähdä, mitä muita hahmoja soppaan voidaan lisätä. Q, Sakura, Dudley, Alex ja vaikka Hakan.

Kaikesta huolimatta pidän videopeleihin perustuvista elokuvista, etenkin jos lähdemateriaali on tuttua. Street Fighter on todella tuttu, mutta ans kattoa ensi vuotta, jolloin vielä tuttuakin tutumpaa ja tärkeämpää The Legend of Zeldaa ollaan tuomassa valkokankaille.