Vuonna 2008 avaruuteen kaikonneet huudot säikäyttivät pelikansan. Visceral Gamesin Dead Space saapui markkinoille varkain, mutta nousi äkisti niin pelaajien kuin kriitikoidenkin ylistämäksi selviytymiskauhuksi. Teknikko Isaac Clarken painajaismaista kokemusta avaruusalus USG Ishimuran käytävillä seurannut Dead Space yhdisti hurmeisen räiskinnän riipivään tunnelmaan erinomaisin lopputuloksin. Odotetussa jatko-osassa ainoa puuttuva tekijä on yllätyksellisyys.

Kuolon porteilla

Ensimmäisessä osassa kovia kokenut Clarke jatkaa pääsankarin roolissa. Kolmisen vuotta on ennättänyt kulua USG Ishimuran tapahtumista. Raskaasti huumattu insinööri herää koomastaan Titan-kuussa sijaitsevalta Sprawl-asemalta, mutta selontekoon ei ole aikaa. Ykkösosan lailla suoraan pakokauhun pariin tempaava Dead Space 2 pistää Clarken heti aloituksessa juoksemaan henkensä edestä, kun tuntemattomasta syystä aseman käytävät ovat kuolleesta kudoksesta mutantoituneiden nekromorfien vallassa.

Visceral Games ei lähde muuttamaan toimivaa konseptia vaan jalostaa sen eheämmäksi. Jo kertaalleen kauhut kokeneesta Clarkesta on lähdetty tekemään selvempää sankarimuottia selviytyjän sijaan. Muutos ei suinkaan näy pelin rytmityksessä, vaan mekaniikassa. Jouhevampi ohjaus helpottaa muun muassa tähtäystä sekä lähitaistelua, minkä vuoksi vastaantulevien hirvitysten amputointi on aiempaa nautinnollisempaa. Painostava tunnelma on onneksi säilynyt ennallaan. Sisäisten demoniensa kanssa kamppaileva teknikko on ilmaantuneen puhekykynsä vuoksi entistä inhimillisempi tuttavuus. Lähestymistavan vuoksi Clarke on Dead Space 2:ssa samaistuttavampi henkilö kuin ensimmäisessä osassa. Persoonallisempi ote näkyy myös hahmovetoisemmassa kerronnassa. Varsinaiset peliosuudet tosin pelätään edelleen yksin, ainoiden elävien ollessa tuttavallisemmissa video- ja audiologimuodoissa.

Toiminnan osalta meno on säilynyt samana. Pimeillä käytävillä päällekäyvät irvokkaat hirviöt ovat tappavia tuttavuuksia, joiden tehokas eliminointi on totaaliamputaatio. Suorille osumille liki immuunit nekromorfit hoidetaan kirurgisen tarkoilla laukauksilla näiden raajoihin. Jalkansa menettänyt mutantti kynsii pelaajan luokse madellen, mutta varmasti. Kohtausten rytmitys on usein pakokauhua synnyttävän hektistä, kun huoneen jokaisesta ilmastointiaukosta ryömii ulos toinen toistaan groteskimpia tuttavuuksia herkuttelemaan. Loppua kohden määrä vain moninkertaistuu. Hurmeisten sessioiden jälkeen huoneet ovat usein vääränään irrotetuista raajoista ja torsoista, joita pelin edetessä oppii varomaan. Hirviöt ja aseet saavat muutamia uusia tuttavuuksia arsenaaliinsa, ja Clarke osaa edelleen käyttää kineettisiä ja staattisia kykyjä nekromorfeja vastaan. Jokainen hallittava väline ja taito on päivitettävissä.

Haluttuun pelikokemukseen vaikuttaa merkittävästi valittu vaikeustaso. Helpoimmalla viholliset kaatuvat kertalaukauksista ja panoksia sekä elinvoimapulloja jaetaan runsain mitoin, kun taas vaikeimmalla jokainen ohilaukaus on askel lähemmäksi kuolemaa. Dead Space 2:n voikin ottaa halutessaan tunnelmallisena räiskintänä tai vaihtoehtoisesti kädet hiostavana selviytymistaisteluna. Parempi pelattavuus ja tiheämmät välitallennuspaikat tosin helpottavat kokemusta. Läpäisyn jälkeen aukeava Hardcore-tila vie masokistisuuden asteen pidemmälle. Vieläkin kitsaammin jaettavat ammukset ja elinvoimat, kestävämmät viholliset ja ainoastaan kolme tallennusmahdollisuutta koko pelin aikana palkitsee pelaajan uniikilla aseella. Ei heikkohermoisille.

Valoa pimeyteen

Visceral Games osaa loihtia vakuuttavia ilmestyksiä. Sprawl ei tee poikkeusta, vaikka jääkin USG Ishimuran varjoon. Klaustrofobisista käytävistä on siirrytty ilmavampiin kokonaisuuksiin. Aisteja hivelevät lokaatiot menettävät avaruudellaan aavistuksen päälle kaatuvasta ahdistavuudesta, minkä huomaa hyvin eräässä loppupään jaksossa. Kenttäarkkitehtuurin vaihtelevuus on myös Ishimuraa köyhempi, mikä on sääli. Avaruusaseman massiivisuus olisi mahdollistanut moniulotteisemmat paikat, mutta juoni pysyttelee paljon tiiviimmällä alueella. Vastapainoksi peli tarjoaa onneksi muutaman oikein mehevän välivideon, jossa pelaaja on osallisena tapahtumiin. Tässä mielessä Dead Space 2 onnistuukin ensimmäistä osaa paremmin. Peli sysää kriittisin väliajoin vaarahetkiä niin kutsuttuihin turvallisiin momentteihin, että pelaaja pakotetaan pysymään varpaillaan.

Teknisessä mielessä Dead Space 2 jatkaa kiitettävää suoritusta. Painottomaan tilaan ensikertaa astuessa ei enää säväytä niin kuin neitsytretkellä, mutta tästä huolimatta täysin vapaa leijailu avaruudessa on ikimuistoinen kokemus. Pienet hiomiset siellä täällä näkyvät lähinnä sulavammassa ulosannissa, sillä ensimmäinen osa on edelleen varsin vakuuttava ilmestys. Dead Space 2 luo visuaalisuutensa myös pitkälti taitavan valolla ja varjoilla taiteilun avulla. Tunnelmaa edistää myös ensiluokkainen äänimaailma, jota ei sovi luukuttaa kuin kotiteatterilaittein. Hyvin likelle hahmoa asetettu kamera paljastaa nimittäin vain pienen siivun horisonttia, minkä vuoksi sivuilla ja takana tapahtuvat invaasiot ovat tyystin äänimaailman armoilla. Peli tehostaa vainoharhaisuutta jatkuvalla kilkkeellä ympäristössä sekä kauhugenrestä tutuin sävelvedoksin.

Joukkokauhun alkeet

Uutuutena Dead Space 2 ryntää monen muun yrittäjän tavoin verkkorintamalle. Tulevaisuuden uskaltaa jo nyt povata kuolleeksi, vaikka kokemus on osittain positiivinen yllätys. Pelimuotoja on tasan yksi. Nelihenkinen ihmisryhmä yrittää milloin tuhota, milloin päästä karkuun viidessä eri kartassa samanvahvuisen nekromorfijoukon pyrkiessä estämään tavoitteiden suoritus. Useampaan osaan jakautuvien toimeksiantojen avainsanaksi nousee tiimityöskentely, sillä tiiviissä ryhmässä jokainen tulosuunta on turvattu ja kavereiden elinvoimapullot parantavat jokaisen. Toisekseen lähitaisteluun keskittyneet nekromorfit näkevät ihmisten sykkeen seinien läpi, jolloin yksittäiset jääkärit joutuvat helposti saarretuiksi. Kiinteän syntymispisteen sijaan hirviöt pystyvät myös valitsemaan vapaasti kentän jokaisen ilmastointiaukon uudeksi aloitukseksi.

Nettipelin ongelmat koskevat lähinnä hahmotasapainoa sekä lähitaistelua. Muita moninpelejä matkien tapoista ja välitavoitteiden suorittamisesta jaetaan kokemusta, jolla noustaan tasoissa. Rajapyykkien ylittyessä ihmiset saavat käyttöön uusia aseita ja nekromorfien ominaisuudet parantuvat tehokkaammiksi. Varsinkin alkutasoilla jälkimmäisen ryhmän ampujayksiköt ovat liian alitehoisia ollakseen hyödyksi. Eritasoiset pelaajat niputetaan lisäksi samoille servereille, jolloin etu kallistuu kokeneempien ja paremmin ominaisuuksin varustettujen pelaajien harteille. Suurempi ongelma on tosin lähitaistelussa. Vikkelät nekromorfit tuntuvat välillä juoksevan ihmisistä läpi, mikä yhdistettynä olemattomaan iskuista saatuun palautteeseen tekee lähitaistelusta kaoottista sähläystä.

Hiipuva tähti

Dead Space 2 toisintaa kaikin puolin ensimmäisen osan taipaleen. Toiminnallinen kauhuttelu yhdistää verisen nautinnon paikoin ahdistavaan tunnelmaan, mutta ei tuo kokemukseen varteenotettavaa uutta. Jännitysmomentit luodaan pitkälti samoin keinoin, räiskintä ei ole muuttunut kuin sulavammaksi ja kenttäsuunnittelussakin kopioidaan paikoin edellisosaa. Yllätyksen puute painaakin vaa'an pienoiseen pettymykseen, vaikka huonosta kokemuksesta ei voida missään nimessä puhua.