Brittiläisen Team 17:n Worms-sarja on pysynyt lähes muuttumattomana vuodesta 1995 lähtien. Ainoa merkittävä muutos tapahtui siirryttäessä kolmanteen ulottuvuuteen, mutta siitä huolimatta myös 2D-matoilut elävät ja voivat hyvin. Worms: Ultimate Mayhem jatkaa 3D-edeltäjiensä jalanjäljissä. Tarkoituksena on edelleenkin tuhota vihollisen matojoukot klassisia ja koomisia aseita käyttäen. Uutuutena omaa peliään voi muokata aiempaa enemmän, ja mukana on yksinpelikin. Nämä lisäykset eivät kuitenkaan kauheasti lämmitä, sillä Worms on edelleen parhaimmillaan suoraviivaisena sotana toista ihmistä vastaan.

Tarinatila on se kaikkein vähiten kiinnostava osa koko pelissä, ja ilmeisesti tekijät tietävät sen. Saadakseen uusia kenttiä käytettäväksi moninpelissä on ne pakko aukaista pelaamalla ensin tarinaa. Ratkaisulla koetetaan ilmeisesti innostaa kokeilemaan myös yksinpeliä. Kaiken kaikkiaan tarinatilassa on yritystä, mutta se on silti kaikin puolin tylsä lisä, jonka pelaaminen tuntuu enemmän työltä kuin huvilta.

"Eeppinen" kertomus alkaa heti start-näppäimen painamisen jälkeen. Neljä uutta matoa saapuu matoakatemiaan, jossa heidät ottaa vastaan harmaapäinen opettajamato. Tarinassa autetaan maikkaa saamaan asioita kondikseen, koska hän ei jostain syystä osaa itse pitää kouluaan järjestyksessä. Käytännössä tämä tarkoittaa tekoälyä vastaan taistelemista erilaisissa kentissä. Edes hitusen verran mielenkiintoa taistoihin tuovat keinotekoiset rajoitteet, jotka pakottavat hyödyntämään koko asearsenaalia. Taitojaan voi hioa myös joukolla haasteita, joissa täytyy aikarajan puitteissa tehdä käsketty missio, kuten ampua tarkkuuskiväärillä tauluihin.

Otteluista pystyy tekemään varsin kattavasti omanlaisiansa, sillä erilaisilla vaihtoehdoilla voi muokata niin matoja itseään, niiden käyttämiä aseita kuin pelimuotoakin. Tavallinen matosota on kuitenkin jo itsessään niin sujuvaa, että harva viitsii matojen nimiä enempää omaa pelikokemustaan yksilöidä. Muokattavuus on silti erittäin tervetullutta, vaikkei sitä juuri hyödyntäisikään.

Ohjauksen oppimisessa menee heti, sillä napit eivät ole siellä, missä niiden intuitiivisesti olettaisi olevan. Muutaman harhaan ammutun laakin jälkeen meininki kuitenkin selkiytyy ja tuhotyö alkaa luistaa. Kranaattien heittäminen on silti varsinaista salatiedettä. Heiton suuntaaminen tapahtuu ensimmäisen persoonan näkökulmasta, jolloin ei koskaan voi olla aivan varma siitä, mihin naatti lopulta lentää. Siksi vanha uskollinen sinko onkin usein se turvallisin valinta. Yksi suurimmista huveista ei niinkään ole voittaminen vaan erilaisten aseiden kokeileminen. Banaanipommi ja pyhä kranaatti ovat jo klassikoita, mutta ei räjähtävä mummelikaan varjoon jää. Pelaaminen on kevyttä ja hauskaa varsinkin silloin, kun ei pidä lukua häviöistä ja voitoista: matojen toilailun seuraaminen on jo itsessään riittävän viihdyttävää.

Ulkonäöltään Worms: Ultimate Mayhem on selkeä, värikäs ja varsin vaatimaton. Kaikki on lapsenomaisen pyöreää ja pastellinsävyistä. Jostain kummallisesta syystä varjot muodostuvat suurikokoisista pikselineliöistä, mikä on oikeasti häiritsevä vastakohta muulle pyöreydelle. Lataustauot ovat suorastaan syntisen pitkiä, sillä rouskutuksen merkkinä pyörivää kranaattia katsellaan helposti puoli minuuttia ennen matsin alkamista.

Nettipeleissä verkkoviive on 4-5 sekuntia eli järkyttävän paljon. Lagi ilmenee siten, että vastustajan ampuman singon näkee omalla ruudullaan vasta viitisen sekuntia laukauksen jälkeen. Onneksi moinen ei vuoropohjaisessa pelissä häiritse. Yllättäen verkkopelin säätöihin ei päde muiden tilojen vapaa muokattavuus ja helppokäyttöisyys.

Jos ei ole vielä kokeillut kolmiulotteisia Worms-pelejä, on Ultimate Mayhem hyvä lähtökohta sarjaan tutustumiselle. Toisaalta jos kokoelmiin kuuluu jo mikä tahansa aiemmin julkaistu kolmen ulottuvuuden Worms, ei tämän uusimman tuotoksen hankkimiselle ole syytä.