Käsittämätön on ollut se hypen määrä, jonka Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty on saanut osakseen. Hideo Kojiman jokaista sanaa on janottu ja trailerien vuorosanat on opeteltu ulkoa. Epätoivoisimmat ovat rakentaneet juonianalyysejä PS2:n demolevyllä nähdyn videoleikkeen perusteella. Esimakuna tulevasta viime keväänä ilmestyneen Zone of the Endersin mukana tuli pelattava demo, joka oli joidenkin mielestä ainoa syy ostaa ZOE.

Myös huhumylly peli tiimoilta kävi kuumana. Ehkä näyttelijä David Hayteria ei enää kuultaisikaan pelin päähahmon Solid Snaken äänenä? Syyskuun 11 toi sekin oman osansa soppaan: peruttaisiinko terrorismia New Yorkissa käsittelevä MGS2 kokonaan? Konami kuitenkin sai tehtyä olennaiset muutokset viime hetkillä ja MGS2 julkaistiin suunnitelmien mukaan.

Amerikassa vastaanotto oli innostunutta ja suuri päivä on vihdoin käsillä myös täällä Euroopassa. Onko sitten Solid Snaken uusin seikkailu floppi vai onnistuuko Hideo Kojima ja KCEJ lähes mahdottomassa urakassa? Oli vain yksi tapa ottaa selvää: pelata peli läpi.

Can't say goodbye to yesterday

Pelin alkuosa vaihtelee sen mukaan, mitä pelille vastaa kysymykseen edellisen pelin läpäisystä. Ne, jotka vastaavat menneensä Metal Gear Solidin läpi, aloittavat tankkeriosiosta. Snake hyppää George Washington -sillalta New Yorkissa alas Discovery-tankkerin kannelle. Tarkoituksena on varmistaa Otaconin saama tieto uudentyyppisestä Metal Gear -taistelurobotista, joka olisi suunniteltu toimimaan pelisarjan edellisessä osassa pääosaa näytellyttä Metal Gear Rex -mallia vastaan.

Metal Gear Solidin jälkeen Rexin suunnitelmat myytiin pimeillä markkinoilla ja nyt niitä löytyy jokaisesta maapallon kolkasta. Kuten tiedämme (tai arvata saattaa), kaikki ei mene alkuperäisen suunnitelman mukaan. Snake löytää itsensä ja merijalkaväen lisäksi tankkerilta myös venäläisiä erikoisjoukkoja, jotka aikovat mitä ilmeisimmin kaapata uuden Metal Gearin. Snake ryhtyy selvittämään asiaa. Tavoitteena on saada valokuvia uudesta Metal Gearista todistusaineistoksi Philantrophylle, YK:n alaiselle Metal Geareja vastustavalle järjestölle.

Tankkerille sijoittuvan alkuosan jälkeen siirrytään ennätyspitkän välinäytöksen kautta Big Shell -nimiselle öljynpuhdistuslaitokselle. Peli voidaankin selkeästi jakaa tankkeri- ja laitososioihin. Suoraan Big Shellistä aloittavat myös ne, jotka eivät aiempaa osaa ole pelanneet.

Metal Gear -sarjan veteraaneille saattaa iskeä nostalgia, kun he kuulevat Raidenin olevan ensimmäistä kertaa tositoimissa. Metal Gear Solidia pelanneille peli on tuttu jo alkumetreistä asti ja pitkään kaikki tuntuukin olevan vain saman toistoa. Erojakin tosin löytyy. Nykyisin pelaaja joutuu esimerkiksi etsimään jokaiselta alueelta tietokonepäätteen, koska pelaajaa auttava Soliton-tutka ei toimi ilman tietokoneista löytyviä karttapohjia. Ulkotiloissa liikkuessa tämä tarkoittaa välillä tutkatonta työskentelyä ja ilman tutkaa täytyy myös tulla toimeen mentäessä uudelle alueelle ensimmäistä kertaa. Tutkattomana tulee vartijoiden näkö- ja kuuloaistia helposti aliarvioitua - kohtalokkain seurauksin.

Pelaamisen kannalta suurimpia uudistuksia edelliseen osaan ovat parannetulla tekoälyllä varustetut vartijat, vapaampi ja monipuolisempi aluesuunnittelu sekä first person-kuvakulman monipuolistuminen. Tällä kuvakulmalla saakin usein selkeimmän käsityksen ympäröivästä tilanteesta. ”Silmäkuvakulma” on korvaamaton erityisesti kulman taakse kurkkailtaessa ja tähdätessä.

Peli on vaikeutunut kohtuullisesti johtuen fiksummasta tekoälystä, jota onneksi rajoittaa välillä vartijoiden naurettavan lyhyeltä tuntuva näkökenttä. Securitaksen miehet eivät tosin ole enää aivan umpisokeita korkeuseroillekaan, joita pelistä löytyy huomattava määrä. Kuuloaistikin tuntuu saaneen oman osansa parannuksista. Vartijat tarkistavat nyt myös ilmastointikäytävät epäilyttävissä tapauksissa ja ajavat pelaajan tarvittaessa ulos piilosta kranaateilla. Hyvistä reflekseistä on tosin apua, sillä hälytys täytyy nykyisin tehdä radion avulla. Näppärä pelaaja ampuukin mahdollisen virheen tehtyään vartijaa päähän tai tämän radion.

Fighting for something you believe in

Pelin pääpaino on edelleen tavoitteissa, joita kohti edetään pikkuhiljaa pienempiä väliongelmia ratkaisemalla. Toteutuksen kannalta pääpaino on hiippailussa, liikkuminen kun vaikeutuu kummasti panssariliivein varustettujen vihollisten alkaessa ampua takaisin. Tainnuttaminen on pelissä tappamista parempi vaihtoehto ja ehdoton pääase pelissä onkin äänenvaimennettu M9, joka on muokattu ampumaan tainnutusnuolia.

Aseella kuin aseella ammuttaessa kannattaa katsoa mihin ampuu, sillä jalkaosumat eivät tapa heti ja tainnutusnuolienkin tehoamisnopeus riippuu paljon osumakohdasta. Pelin asevalikoima sisältää lähes samat pyssyt kuin edellinenkin osa, mutta lisäyksiä on tullut kiitettävä määrä. Tavarainventaario on myös pysynyt samoilla linjoilla edellisen pelin kanssa, joskin uusia tavaroita on tullut verenvuodon tyrehdyttävistä sitomistarvikkeista aina valeasuun.

Vapaamman ympäristön takia myös hiiviskely on helpottunut. Metal Gear Solidin tunnusmerkiksi noussutta kulmamoodia on viritetty ja nyt kulman takaa voi toivotusti kierähtää esiin valmiiksi tähdäten. Paremman ympäristön takia myös joidenkin laatikoiden ja seinän väliin voi mennä jemmaan. Pahvilaatikot ovat edelleen mukana ja nykyisin vartijoita voi harhauttaa heittämällä tyhjän ammuslippaan. Vilustuminen on nyt entistä enemmän mukana pelissä aiheuttaen ongelmia yleensä aina yllättäen. Tiukan paikan iskiessä voi myös heittäytyä roikkumaan jos siihen sopiva paikka löytyy. Ikuisesti käsiensä varassa eivät sankarimmekaan jaksa roikkua, ja yleensä tippumisella on hyvin epämiellyttävät seuraukset.

Kenttäsuunnittelussa KCEJ on onnistunut. Sekä tankkeri että Big Shell näyttävät juuri siltä miltä pitää. Ulkoilmoissa korkeuserot ja vartijoiden pitkä näkökenttä tekevät välillä liikkumisesta tuskallisen tarkkaa puuhaa. Sisätiloissa kiusaavat turvakamerat eikä jokaiselta alueelta voi edes tainnuttaa kaikkia vartijoita. Muuten partio tulee tarkistamaan, miksi kuittauksia ei kuulu radiosta. Välillä pelissä käydään veden alla ja tunnelma on sielläkin kohdallaan. Eri alueiden tunnelma välittyy vahvasti erilaisten pienten yksityiskohtien avulla, erityismaininta lokeista.

Aivan yksin eivät sankarimme tehtävistään selviä. Codec-radio on edelleen vahvasti mukana pelin kulussa. Välillä Codec-ohjeistuksen tueksi näytetään videopätkiä ja usein tilanteista neuvotellaan kolmistaan. Nykyisin suurin osa myös kasvotusten tapahtuvasta keskustelusta käydään codecin avulla salakuuntelijoiden pelossa. Edellisessä osassa joitakin pelaajia raivostuttaneet pitkät Codec-dialogit - varsinkin tallentamisen yhteydessä - ovat edelleen jäljellä. Varsinkin tallentaminen on välillä raivostuttavaa, kun pelihahmo alkaa ruotimaan keskustelukumppaninsa kanssa erilaisia ongelmia, vaikka vaarassa olisi USA:n presidentti ja puoli New Yorkia. Tiimityötä pelissä on muutamassa kohtaa konkreettisestikin, kun pelihahmo ja Pliskin nimeä käyttävä SEAL-team 10:n sotilas selvittävät kriisiä yhteisvoimin.

Tiimityötä käyttävät vihollisetkin. Vartijat saattavat hälytyksen sattuessa ryhtyä tarkistamaan sokkeloisia tiloja tiiminä toisen varmistaessa toisen etenemistä. Aina välillä pelissä joutuu taistelemaan Dead Cellin jäseniä vastaan, jotka nimiensä ja kykyjensä puolesta vastaavat alkuperäisen MGS:n Foxhound-tähtikaartia. Välivastuksiin on keksitty sopivasti uutta, eikä suoranaisia toistoja tässä osassa peliä nähdä. Kaikkien hahmojen imagot ovat ääninäyttelemistä myöten hiottu ja nähdäänpä pelissä muutama tuttukin hahmo.

Pyrotekniikkaa ja Hollywood-musiikkia

Kun ensimmäiset kuvakaappaukset pelistä julkaistiin, nousi epäilys kuvien aitoudesta. Aika on toki ottanut kiinni pelin graafista tasoa, mutta grafiikka on silti loistavaa aina päähahmoista pieniin yksityiskohtiin vallitsevassa ympäristössä. Sateesta sisälle tultaessa märät jalanjäljet ovat todellinen riesa, ja verijäljet paljastavat olinpaikan herkästi. Myös toteutettu pimeästä ulkotilasta valoisaan sisätilaan tulo on toteutettu upeasti, kun silmät tottuvat valoon asteittain: aluksi kuva on aivan liian kirkas mutta tummenee hiljalleen oikealle tasolleen. Myös animoinnissa on onnistuttu pääosin mainiosti. Peli pyörii tasaisesti hidastuen vain muutamassa kohdassa, jolloin ruudulla on todella paljon piirrettävää ja yksityiskohdista ei karsita.

Tarinaa kuljetetaan sekä ironian tajua omaavilla videopätkillä että pelin grafiikkamoottorilla pyöritettävillä välianimaatioilla. Pelin läpäistyään voi muutamia pätkiä katsella uudestaan, mutta halutessaan niissä esiintyvät hahmot voi vaihtaa toisiin. Muutamissa välinäytöksissä käytetään Dolby Digital 5.1 -ääntä lisäherkkuna. Välinäytöksiä käytetään pelissä todella runsaasti ja MGS2 on siinä suhteessa myrkkyä pelkästä toiminnasta pitäville. Välinäytöksissä kerrotaan paljon mielenkiintoista asiaa ja ne ovatkin loistavia niille, joita pelin juoni ja tapahtumat kiinnostavat. Välillä v-käyrä tosin meinaa nousta, kun tavallinen keskustelu venähtääkin pitkäksi muistelotuokioksi. Pelissä kerrotaankin paljon eri hahmojen motiiveista ja heidän syistään toimia kuten parhaaksi näkevät.

Äänipuoli on kunnossa. Vartijoiden reaktioäänet ovat tuttuja jo edellisestä osasta ja aseet pitävät oikean määrän meteliä äänenvaimentimella tai ilman. Ääninäyttely on kautta linjan hyvää ja samat ihmiset on saatu jälleen tekemään vanhastaan tuttujen hahmojen äänet. Peli loistaa myös musiikillaan ykkösosan tapaan. Hollywood-elokuvien musiikeista tuttu Harry Gregson-Williams on tehnyt loistavaa jälkeä kautta linjan. Pelin lopputeeman on tehnyt Rika Muranaka, jota on kuultu aiemmin esimerkiksi Silent Hill 2:n ääniraidalla. Musiikki toimii tunnelmaa vahvistavana sekä sitä luovana voimana, ja se toimii saumattomasti yhteen ruudulla tapahtuvien asioiden kanssa.

Hyvänkin kokonaisuuden voi pilata huono pelattavuus, mutta KCEJ on tehnyt jälleen hyvää työtä. Suurin osa napeista on samoja kuin MGS:ssä, mutta nyt DualShock kakkosesta otetaan kaikki mahdollinen irti. Värähtelyä on käytetty tuttuun tapaan vain harvoin korostamaan tiettyjä asioita. Nappien analogiaa hyödynnetään kiitettävästi, ja uusittu käyttöliittymä toimii todella hyvin päästäen toiminnan oikeuksiinsa. Ohjaus toimii nopeasti, tarkasti ja loogisesti. Ongelmia tulee lähinnä tähdätessä pieniin kohteisiin pitkillä matkoilla. Tosin näinhän se on myös oikeassakin maailmassa.

Who dares, wins

Moni hyvä peli on kaatunut raivostuttavan yksinkertaiseen tarinaan, jota käytetään vain verukkeena pelin etenemiselle. Näin ei kuitenkaan pääse käymään Sons of Libertyssä. Juoni on rakennettu uskomattoman taitavasti ja se etenee samaan aikaan usealla eri tasolla. Käänteitä on äkkiä ajateltuna sairaalloisen paljon, mutta pelissä ne loksahtavat kaikki kohdalleen. Pelaaja saadaan hyvin ymmälleen siitä, mitä ympärillä todellisuudessa tapahtuu. Useammin kuin kerran sitä joutuu pohtimaan ketkä ovat kenenkin puolella loppupeleissä.

Juoni tempaisee pelaajan mukaansa ja kerrankin pelaaja tuntee olevansa vain osa isompaa näytelmää pelkän pääroolin sijasta. Taustoja kerrotaan välinäytöksissä uskomattoman paljon verrattuna pelin pelattavan osan määrään. Jotkut ovatkin puhuneet MGS2:sta interaktiivisena elokuvana. The Bouncerin kaltainen se ei kuitenkaan ole, sillä pelattavaa on kuitenkin kohtuullisesti ja vaikeimmat asiat, kuten loppuvastuksen hoiteleminen, täytyy kuitenkin tehdä itse. Juonen taso on erinomainen kautta linjan ja se vain paranee pelin loppua kohti. Lopussa tapahtumien tahti on suorastaan hengästyttävä.

Useat kohtaukset aiheuttavat Metal Gear Solidin pelaajille vahvoja déja vú-tunteita, mutta silti tunnetta saman kertauksesta ei pääse toistumaan. Poikkeamia on tarpeeksi ja tämän ansiosta MGS-viittaukset nostavat lähinnä lievän virneen huulille. Shadow Moseksen tapahtumiin palataan usein myös juonen tapahtumia käsitellessä ja videopätkissä pyörivät MGS-pätkät muistuttavat menneistä.

Monet kritisoivat jo aiempaa osaa liian vähästä pelattavasta osasta ja lyhyydestä. MGS2 on kyllä pidempi kuin edeltäjänsä, mutta samalla tarinaakin on huomattavasti enemmän. Tämä puheen ja kerronnan paljous saattaa haitata joitain toimintaa janoavia sieluja, mutta edellisen osan tarinoinnista pitäneet pitävät luultavasti MGS2:sta vielä enemmän.

Kokonaisuutena loistava

Pelin mukana tulevalla dokumenttilevyllä kerrotaan eri näkökulmista pelin kehittämisestä aina MGS1:n jälkeisestä huumasta lopulliseen valmistumiseen asti. Levyltä löytyy FunTV:n dokumentti pelistä, Yoji Shinkawan alkuperäisiä piirrosluonnoksia, trailereita sekä MGS1:stä että MGS2:sta ynnä muuta mukavaa. Dokumenttilevyä suosittelen pelin jälkiruokana spoilereiden välttämiseksi.

Pelilevyltä löytyy vielä ekstrana pienoistarina MGS1:n tapahtumista. Tarinassa on kokonaisuudessaan reippasti luettavaa, mutta sarjan faneja miellyttänee kuulla Shadow Moseksen tapahtumista erilaisesta näkökulmasta katsottuna.

Kokonaisuutena Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty on varmasti joillekkin pettymys johtuen armottomasta ylihypetyksestä. Peli ei todennäköisesti ole oikea valinta myöskään niille, jotka eivät alkuperäisestä MGS1:stä pitäneet. Monet varmasti ovat sitä mieltä, että pelissä on liian vähän pelattavaa ja se on liian lyhyt. Minulle peli oli silti positiivinen yllätys, olin odottanut paljon inhimillisempää suoritusta varsinkin juonen kannalta. Valtaisa odotus on palkittu.