Woodo on niin hyvää puuta

Pelejä on pelattu iät ja ajat. Suosikkeihin kuuluvat muun muassa Mystical Ninja Starring Goemon, The Last of Us Part II, The Legend of Zelda: The Wind Waker, EarthBound ja Red Dead Redemption II.

Mitäs ne sellaiset cozy- ja wholesome-pelit oikein ovat?

Termit eivät tarkoita aivan täsmälleen samoja asioita, mutta cozy-tuotoksia voisi kuvailla rennoiksi, rauhoittaviksi ja stressittömiksi, kun taas wholesome-sanalla on kuvailtu hyvän mielen pelejä.

Ihana Woodo sopisi mielestäni kumpaankin kategoriaan, sillä se tarjoaa rauhallista pelimekaniikkaa yhdistettynä nostalgisen lämpimään tarinaan.

Niin hyvää puuta

Tiny Monks Talesin kehittämä Woodo on kuin 3D-värityskirja, joka kertoo tarinan puisten dioraamojen avulla. Pelin nimi tuleekin oletettavasti joka puolella nähtävistä puupinnoista.

Pelaajan vekkulina puuhana on sijoitella värittömään maisemaan asioita ja esineitä tai niiden osasia, jotta maisemat täyttyvät värillä ja elämällä. Joka osanen ja olento on vekkulin värikäs tai lakkapintainen ja kuin puusta valmistettu.

Foxy tekniikan ympäröimänä pelin alussa.

Tarina kertoo Foxy-nimisestä kaupunkilaisketusta, joka joutuu kesäksi tietotekniikkansa ja tutun urbaanin ympäristönsä parista maaseudulle. Mitä nuo siivekkäät otukset ovat, miksi täällä on niin tylsää, voinko olla koko ajan luurillani?

Alun shokin jälkeen kohdataan kaukainen sukulainen, Ben-sammakko, josta muotoutuu kertojaäänen lupailujen mukaan Foxyn paras ystävä. Tarina vie lapsuuden kesiin, maaseudun rauhaan ja kauas älylaitteista. Tunnelma on kauttaaltaan lempeän rauhallinen, eikä varsinaisia suorituspaineita ole missään kohti.

Kas näin pyörii dioraama ja dioraama pyörii näin

Pelaaminen on mukavan yksinkertaista: pelaaja pyörittää koko dioraamaa ja zoomailee löytääkseen oikeat paikat puupalikoille. Yksittäisiä paloja ei ole tarpeen pyöritellä, vaan maailmaa itseään käännellään.

Hanhea, joka jahtaa kaupunkikettuamme, ei ole vielä kasattu palikoista.

Alkutaipaleella maailmaan sijoitettavat romppeet valitaan ruudun oikeassa laidassa olevalta listalta, mutta myöhemmin palikat leijuvat vaikkapa ilmassa dioraaman yläpuolella.

Kun yhden osasen on valinnut, voi sitä mallailla ympäri maisemaa. Oikean kohdan löytäminen on helppoa, sillä palat ikään kuin “vetäytyvät” kevyesti oikeaan sijaintiinsa, kun niitä liikuttaa oikean paikan läheisyydessä. Vaikea selittää, mutta käytännössä toiminto näkyy heti.

Valmis maisema voi näyttää vaikkapa tältä. Keskellä kaikkea Ben-sammakko.

Dioraamat muuttuvat tarinan edetessä monimutkaisemmiksi, ja niihin sisältyy pieniä sivupulmia, avattavia laatikoita, piilotettuja osia ja esineitä, jotka löytyvät vain oikeasta kulmasta tai paikasta katsomalla.

Eri "kenttiä" ei ole turkasen montaa, mutta niissä on mukavaa vaihtelua. Välillä "rakennetaan" Foxyn huonetta palasista, joskus kerrotaan tarinaa paikasta toiseen liikkuvine hahmoineen ja joskus syvennytään vaikkapa yhden teltan palasien sijoitteluun.

Kun osasia saa laitettua paikoilleen, muuttuu maisema pikkuhiljaa värikkäämmäksi ja animoidummaksi. Värikäs ja puupintainen ulkoasu miellyttää silmää läpi koko matkan.

Mihinkäs se sänky sijoitettiinkaan?

Joskus voi olla vaikeuksia sijoitella palasia oikeille paikoilleen, mutta onneksi X-nappia painamalla saa apua. Jumiin on hyvin vaikea jäädä, eikä tuotos muutenkaan ole sieltä haastavimmasta päästä. Tämä on toden totta sellainen cozy-sanalla kuvailtava peli.

Mukavaa tunnelmaa edesauttavat myös leppoisat sävelmät, joita puuhailun taustalla kuullaan. Foxyn kertojaääni on myös varsin oiva kumppani läpi maalaismatkan. Muut hahmot eivät puhu, mutta hanhet ja muut olennot pitävä kyllä omaa mekastustaan.

Pari puisevaa asiaa

Jotakuinkin ainoa negatiivinen asia pelissä on sen kameranhallinta. En päässyt täysin sinuiksi kameran käsittelyn kanssa koko noin kuusituntisen kokemuksen aikana. En onnistunut aina tarkentamaan juuri haluttuun nurkkaan, joskus kesti tovi saada juuri halutunlainen näkymä ruudulle. Tämä on harmi Woodon tyylisessä nimikkeessä, jossa koko homma pyörii pitkälti kuvakulman liikuttelun ympärillä.

Kartta täyttyy elämästä ja väristä, kun tarina etenee.

Switch-laitteiden kosketusnäyttöjä ei hyödynnetä lainkaan, mikä tuntuu pieneltä hukatulta mahdollisuudelta. Switch 2:n hiirimoodi ei myöskään saa osakseen rakkautta. Kumpikin ominaisuus olisi kuin kotonaan tässä palikkapuuhailussa.

Ilman kamerahankaluuksia Woodo olisi helposti viiden tähden kokemus. Asia ei ole mitenkään suuren suuri kynnyskysymys nautinnolle, sillä muuten kyseessä on hyvinkin leppoisa, viihtyisä ja melkeinpä meditatiivinen kokemus.