Keskimääräistä pidemmästä kehitysajastaan huolimatta sarjan fanien ei kannata odottaa mieltä järisyttäviä uudistuksia itse kehässä. Tarjolla on kuitenkin enemmän lihaa tutun luuston ympärille, aavistuksen sulavampaa liikehdintää sekä aiempaa matalampi kynnys myös aloittelijoille astua oktagoniin. Uunituore EA Sports UFC 6 on toisin sanoen varsin mallikelpoinen lisenssinsä kantaja.
Väkivaltaa tunteella
Kenties näkyvin uudistus liittyy erilliseen tarinatilaan. Oman luomuksen treenauttamisen sijaan tällä kertaa keskitytään valmiiksi käsikirjoitetun hahmon edesottamuksiin. Tämä tarkoittaa aiempaa dramaattisempia juonikuvioita ja etenkin matkan alkupuoliskolla tiiviimpää kerrontaa. The Legacy -nimeä kantava moodi keskittyy fiktiivisen Chris Carterin nousuun vapaaottelumaailman huipulle. Mukaan mahtuu kosolti monenkirjavia tunteita, kuten edesmenneen isän odotusten kanssa painimista, vaikea ystävyyssuhde kanssatreenaajaan sekä kliseinen ystävyys piskuisen treenisalin vetäjän kanssa.
Tarinaa viedään eteenpäin valmiiksi purkitettujen videoiden kautta, joten meno on etenkin aluksi hyvin ohjattua. Pelaaja päästetään näennäisesti osallistumaan tapahtumien kulkuun esimerkiksi tekstiviesteihin halutulla vaihtoehdolla vastaamalla sekä sosiaalisen median reaktioilla. Varsinaiseen juoneen nämä triviaalit päätökset eivät pääsääntöisesti vaikuta, vaan lähinnä hahmon keräämiin kehityspisteisiin, tilipussin paksuuteen sekä fanien määrään. Perusrakenne onkin melko tuttu EA:n muista tarinatiloista, esimerkiksi F1:n vastaavasta. Kuitenkin myöhemmin eteen avautuvat parit aidosti isommalta tuntuvat valinnat onnistuivat yllättämään muutoin raidemaisessa kertomuksessa.
Kokemusta höystetään perinteisestä uramoodista tutuilla ideoilla, kunhan varsinainen viikkokalenteri avautuu lyhyehkön prologin jälkeen. Matsien väliajoilla vietetään jopa enemmän aikaa kuin itse kehässä, kun yhteenottoa edeltävinä viikkoina treenataan ja osallistutaan erilaisiin kissanristiäisiin annettujen raamien puitteissa.
Treenaaminen tapahtuu jälleen joko säkkiä tai salikavereita vastaan – jälkimmäisellä tyylillä voi saavuttaa keskimäärin isompia kehitysaskeleita mutta samalla loukkaantumisriski kasvaa. Onneksi edellisosan toisinaan naurettavan isoa mahdollisuutta paikkojen rikkoutumiselle on hieman järkeistetty. Kärsimättömät kahinoijat sekä hommaan muuten vaan puutuneet kehäraakit voivat toki simuloida kaiken oheistekemisen, mutta tällöin bonuksia ei jaeta läheskään yhtä anteliaasti.
Lajia ja sen edustajia kunnioittaen
Perinteisen uratilan ja skriptatun tarinan sulauttaminen toimii mukavasti tuoden uutta maustetta tuttuun keitokseen. Kyseessä on silti tietyllä tapaa kertakäyttöinen kokemus. Jossain vaiheessa simulointinapin houkutus kasvaa yhä suuremmaksi, kun tarinassa haluaa päästä vain eteenpäin, ja samantyylisten treenien vetäminen alkaa maistua puulta. Legacyn ohella tarjolla on myös varsinainen uramoodi, jossa pääsee halutessaan luomaan tyystin oman taistelijan. Sen pariin voi helposti upottaa kymmeniä tunteja, mikäli intoa riittää.
Muutoinkaan sisällön monipuolisuuden osalta ei voi kritiikkiä jakaa. Esimerkiksi Live Service -valikon alta paljastuu viikoittaisia haasteita kaikille taitotasoille sekä mahdollisuus veikata tosielämän matsien lopputuloksia virtuaalisten palkintojen toivossa. Tämä osaltaan rikkoo viihdemuotojen raja-aitoja mukavasti ja kenties kannustaa seuraamaan lajia innokkaammin.
Hall of Legends nostaa puolestaan kehän legendoja esiin, kun Max Holloway, Alex Pereira, and Zhang Weili saavat ikiomat virtuaaliset museonsa. Heille pyhitetyissä pytingeissä muistellaan paitsi uran kohokohtia video- ja tekstimuodossa, päästään ottamaan ikonisia matseja heidän uriensa varrelta. Kyseessä on niin ikään vallan mainio tapa saada taistelupeleihin hurahtaneita UFC-ummikoita innostumaan myös varsinaisen lajin historiasta.
Kevyesti kohotettua
Teknisellä puolella peli vaikuttaa tutun toimivalta, mutta pienin viilauksin. Aavistuksen sulavampien animaatioiden ansiosta lopputulos näyttää jälleen pykälän verran realistisemmalta ja tietyllä tapaa brutaalimmalta. Esimerkiksi kovimpien iskujen vaikutukset tekevät entistä enemmän kipeää myös ruudun toiselle puolelle. Samoin väistöjen liikeradat ovat aiempaa selkeämpiä, mistä on ehtaa apua matseissa. Erot eivät ole kuitenkaan maata mullistavia, mikä tuli omin silmin testattua edelliseen osaan lennosta hyppäämällä. Joka tapauksessa suunta on ehdottomasti oikea.
Pääosin hienosti toimiva Frostbite-pelimoottori ei edelleenkään pysty tuottamaan täysin uskottavia reaktioita ihan kaikissa olosuhteissa. Etenkin tyrmäysten uusinnoissa fysiikan lakien kumoaminen näkyy toisinaan melko selvästi – tämä johtaa toisaalta hauskoihin hetkiin, vaikkakin immersiivisyyden kustannuksella. Kokonaisuutena jälki on erittäin salonkikelpoista. Sama pätee audiopuoleen. Ääniraidalla tarjoillaan tällä kertaa ilahduttavasti muitakin säveliä kuin pelkkää hiphopia. Esimerkiksi The Offspringin kuuleminen nostattaa peleissä aina tunnelmaa, oli kyseessä sitten taksin ajaminen tai vapaaottelut.
Pelattavuus tuntuu välittömästi tutulta edellisten osien ystäville. Jokaiselle raajalle suodaan oma nappinsa. Iskujen korkeutta sekä voimakkuutta säädetään liipaisinten yhdistelmien avulla. Blokit ja väistöt toimivat puolestaan tattien sekä takaliipaisinten yhteistyönä. Mattoväännöt ovat siirtyneet miltei sellaisenaan edellisestä osasta. Toisin sanoen paini on yhä välttämätön paha taistoissa, mutta sekin noudattaa tuoreimmassa muodossaan sentään jonkinlaista logiikkaa.
Nukutaan ja mennään eteenpäin
Pelin tempo on aiempaa aavistuksen nopeampi ja tunnelma kenties pykälän arcademaisempi. Tätä korostaa etenkin uusi flow-tila, jolla aktiivisempi osapuoli palkitaan hetkellisellä boostilla. Efektiä korostetaan melko teennäisillä tempuilla vääriskaalaa vääntelemällä. Suoraan sanoen koko ominaisuuden tarkoitus tai ainakin lisäarvo jää hieman mysteeriksi muutoin realismiin pyrkivässä teoksessa. Ei tarvitse olla järin häävi ennustaja nähdäkseen, että sarjan pitkäaikaisissa faneissa ominaisuus nostaa tunteita.
Isoa yleisöä kosiskellaan entistä lähestyttävämmillä vaikeustasovalinnoilla, mikä on puolestaan aina tervetullutta. Esimerkiksi soolomoodiin lisätyt pienet hidastukset ja ruudulla välähtävät vinkit seuraavista stepeistä vihollisen yrittäessä iskua on onnistunut sekä myös tyylillisesti toimiva lisä kokonaisuuteen, vaikka sarjan parissa olisi tullutkin vietettyä enemmän aikaa.
Edellisen osan arvostelun yhteenvedossa taisin esittää kainon toiveen, että sisältöä täytyisi hiljalleen uudistaa. Mukava, että EA:lla asia noteerattiin ainakin jossain mittakaavassa, sillä EA Sports UFC 6 parantaa edeltäjästään nimenomaan tarjonnan monipuolisuudella. Verkon puolella iloa ja turhautumista on luonnollisesti tarjolla yllinkyllin. Tällä kertaa turpakäräjät kaverin kera onnistuvat myös alustasta riippumatta crossplayn turvin.
Totuuden nimissä on myönnettävä, että kolmen vuoden aikana näkisi mieluusti merkittävämpiä kehitysaskeleita myös kehässä, jättää tuorein osa joka tapauksessa edeltäjäänsä paremman jälkimaun itsestään. Vaikka kaikki soolomoodit eivät välttämättä tarjoa tuntien edestä kahlattavaa, huokuu paketista aiempaa kokonaisvaltaisempi ymmärrys lajia kohtaan myös otteluiden ulkopuolella. Kuten todettua, luultavasti pelin pariin sukeltavista ummikoista ainakin osa innostuu seuraamaan varsinaista UFC:tä ja sen tähtien edesottamuksia entistä tarkemmalla silmällä. Moinen efekti lienee yksi onnistuneen urheilupelin tunnusmerkeistä.
