Devil May Cry 5 Devil Hunter Edition on loistava tilaisuus hypätä legendaarisen pelisarjan kyytiin

Olen taas sotkeutunut johonkin mistä en ymmärrä yhtikäs mitään: Devil May Cry 5 Devil Hunter Edition on ensimmäinen ikinä pelaamani Devil May Cry -sarjan peli. Jos haluaa lukaista asiantuntevan mielipiteen DMC 5:n Xbox One -versiosta, suosittelen Teron kirjoittamaa arvostelua.

Genrenä hack'n'slash-toimintaseikkailu (vai mikä tämä nyt on) ei ole minulle täysin uusi: olen pelannut Bayonetta-sarjan pelejä ja tykännyt niistä. Dante kumppaneineen on kuitenkin jäänyt paitsioon. Oletettavasti siksi, etten ole NIIN suuri superduper vauhdikkaan toiminnan fani.

Miksi sitten halusin kokeilla Devil May Cry -pelisarjaa juuri nyt? Syy on sama kuin ehkä joillain muillakin: aloin katsomaan Devil May Cry -animaatiota Netflixistä. Vähän sen jälkeen huomasin, että Switch 2:lle on saapumassa Devil Hunter -versio alkujaan vuonna 2019 julkaistusta seikkailusta. Pirullisella lisänimellä varustettu näkemys sisältää mm. uusia aseita, musiikkia, sekä vaihtoehtoisen värisiä vaatteita sankareille ja sankarittarille.

Laitoin siis nimikkeen arviotoiveisiin ja toivoin parasta.

Devil May Cry 5 jatkaa käsittääkseni aika suoraan siitä, mihin edellisosan lopussa jäätiin. Näin ummikkona minulla ei tietenkään ollut hajuakaan miten nelosen tapahtumat päättyivät, mutta ei hätää. Seikkailun mukana tulee ”elokuva”, joka kertoo koko Devil May Cry -pelisarjan aiemmat tapahtumat (elokuva lainausmerkeissä siksi, että vaikka pätkää kutsutaan valikossa elokuvaksi, on se oikeastaan vain lyhyitä ruudulla vilahtavia tekstinpätkiä). Katsottuani tuon muutaman minuutin pituisen pätkän olen siis ajan tasalla pelisarjan tapahtumista koskematta yhteenkään peliin. Kätevää!

Hei, tässähän on tarinaakin

Tarinavetoisten pelien ystävänä tykkään siitä, että DMC 5:ssa on kunnollinen juoni. Kehittäjät olisivat voineet keskittyä vain mätkintään ja unohtaa tarinan, mutta onneksi tällä kertaa ei ole menty helpoimman kautta.

Aluksi minua vähän huolestutti osaisinko pelata minulle melko vieraan genren peliä. Tähänkin pulmaan löytyy onneksi ratkaisu. DMC 5:ssa on tarjolla kolme eri vaikeustasoa: helppo, normaali sekä vaikea. Itse päädyin tietenkin siihen helppoon.

Helppo vaikeustaso on oikeasti helppo. Perushirviöiden kanssa minulla ei ollut yhtään vaikeuksia, eivätkä pomotaistelutkaan tuntuneet kovin hankalilta, vaikka saatoin niissä kerran pari kuolla omien mokieni takia. Menosta saa toki vieläkin helpompaa kytkemällä päälle assist-moodin, mutta uh oh. Tällöin meininki tuntuu jopa minulle liian helpolta. Mutta on toki hienoa, että tällainenkin vaihtoehto tarjotaan.

Jouduin kuitenkin pitämään pieniä taukoja pelisessioiden välillä. En siksi, että hermoni olisivat menneet, vaan koska kauhea näppäinten ränkytys alkoi sattua sormiini. Saatan tehdä kaiken väärin: usein hakkaan satunnaisia nappeja kiihkeästi ja toivon tekeväni jonkin komean liikkeen, joka pistää vastustajan palasiksi. Mutta uskon, että ajan kanssa myös minä opin ottamaan hommat vähän rauhallisemmin.

Dante on ihku

Dantehan on se koko sarjan pääjehu, mutta tällä kertaa päästään ohjastamaan myös Neroa ja V-nimistä hahmoa. Kaikki kolme ovat ihania rääväsuita ja vaikka he vaikuttavat päällisin puolin koviksilta, on heidän sisin olemuksensa ihanan pumpulinen. Karismaattiset hahmot ovatkin ehdottomasti pelin paras ominaisuus.

Veikkaan, että jos kolmikon poistaisi ja vaihtaisi heidät johonkin geneerisiin sankareihin, ei seikkailu tuntuisi läheskään yhtä hienolta. Vähän sama kuin se, että Bayonetta-pelisarjan paras myyntivaltti on itse Bayonetta-hahmo.

Jos kolmikko pitäisi laittaa ”tällä hahmolla pelaan mieluiten” -paremmuusjärjestykseen, olisi järjestys 1. Dante, 2. V ja 3. Nero. Dante on tietysti omaan luokkaansa ja mätkin mielelläni vihollisia paloiksi miehen jättimäisellä miekalla. V:llä pelaaminen taas tuntuu mukavan erilaiselta, on hauska yrittää väistellä vihollisten iskuja samalla kun käskyttää Griffonia sekä Shadow’ta. Nero ei ole suosikkini, mutta kyllä homma hänenkin pöksyissään sujuu ihan mukavasti.

Teknisellä puolella en huomannut mitään omituisuuksia. Peli pyörii nätisti tasaisella ruudunpäivityksellä ja kyllähän se myös näyttää aivan upealta. Kyseessä on kuitenkin jo aika vanha teos, joten on yllättävää, että se on ulkoisesti näin korea.

Mahtava peli

Devil May Cry 5 Devil Hunter Edition sopii erinomaisesti henkilöille, joilla ei ole aiempaa kokemusta Danten ja kumppaneiden seikkailuista. Eli minulle!

Tarinaan on helppo päästä sisään pelisarjan historiasta kertovan ”elokuvan” ansiosta ja eri vaikeustasot sekä helpotukset mahdollistavat peli-ilon monentasoisille pelaajille. Hahmojen veijarimaisen karisman ansiosta jokainen hetki on viihdyttävä, eikä aika kolmikon parissa käy tosiaankaan pitkäksi.