Hillthorn yhdistelee korttipelimekaniikkoja synkkään dekkariin

Pienen studion työstämä, käsin piirretty ja synkkä roguelike-korttipeli, jossa päähenkilö etsii kadonnutta naista ja on jumissa aikaloopissa. Ei enempää Curse of Resthavenista, nyt puhutaan kiehtovasta Hillthorn-pulmailusta.

Voinko kertoa sinulle paholaisesta?

Kanadalaisen Fool Moon -studion debyyttipeli Hillthorn muistuttaa monella tapaa tovi sitten arvioimaani Curse of Resthavenia, vaikka loppujen lopuksi teoksilla on täysin omat identiteettinsä. Hillthornissa yksityisetsivä lähtee etsimään asiakkaansa kadonnutta Olivia-tytärtä Hillthorn-vuoristoa ympäröivästä erämaasta. Eristyksessä oleva kyläpahanen tarjoaa ulkopuoliselle murahteluja ja epäileviä katseita. Uskonnollisesta yhteisöstä huokuu jonkinlaista pahuutta, eikä kylää ympäröivä pahaenteinen suolavana nosta luottoa tilanteeseen. Alkuun on kuitenkin löydettävä tiensä ulos labyrinttimäisestä metsästä kohti paikallista yösijaa, jonka jälkeen siirrytään jututtamaan ihmisiä ja etsimään johtolankoja.

Kuvakkeet korttien yläkulmissa paljastavat eri toiminnallisuuksia.

Hillthorn on nokkela (joskin synkkä) tapaus. Se on piilottanut korttipohjaisen pelattavuutensa taakse perinteisiä osoita ja klikkaa -mekaniikkoja. Pelaajalle esitetään saatavilla olevilla korteilla esineet, ihmiset ja tapahtumapaikat. Osa korteista on interaktiivisia, osa vain havaintoja ja tiedonjyväsiä. Tutkimalla esimerkiksi pöytälaatikkoa kuvaavaa korttia, aukeaa kaksi uutta vaihtoehtoa: rahaa ja vanha kirja. Näitä kahta voi taas tutkia ja hyödyntää keskusteluissa. Katsominen, puhuminen ja tutkiminen ovat pääasialliset toiminnalliset vaihtoehdot, mutta joskus tarjolla on myös muita verbejä. Tutkiminen (explore) tarkoittaa käytännössä siirtymistä paikasta toiseen.

Pienen opettelun jälkeen pelattavuus toimii erittäin hyvin ja tuntuu luonnolliselta tavalta edetä. Ja kaiken lisäksi en ole vastaavaa ennen kohdannut, joten lopputulos tarjoaa vaihtelua perinteiseen seikkailupelimuottiin. Erilaiset audiovisuaaliset ehosteet värittävät lautapelimäistä kokemusta. Esimerkiksi soihtu-kortti valaisee pimeää pelipöytää. Tarot-korteilta näyttävät kuvat ovat persoonallisia, vähän kuin hiilikynällä piirrettyjä symboleja ja hahmoja, jättäen kuitenkin pelaajan mielikuvitukselle paljon tilaa. Hillthornin tummanpuhuva ja yksityiskohtainen taidetyyli vakuuttaa muutenkin kauttaaltaan. Alusta, jolla kortteja lätkitään, ”elää” kellonajan ja pelaajan lokaation mukaan: muun muassa maisemat ja valaistus vaihtuvat dynaamisesti taustalla.

Päiväni etsivänä

Yksi merkittävä ratkaisu on myös sijoittaa tarina aikalooppiin. Etsivä astuu kello kahdelta iltapäivällä metsään. Jokainen päätös ja toiminto kuluttaa aikaa kohti keskiyötä, jonka jälkeen pelaaja palaa takaisin ajanhetkeen, jolloin hän astui ensimmäisen kerran polun ylittävän suolavanan yli. Samalla inventaario tyhjenee kerätyistä tavaroista, mutta muistijälki niiden hankinnasta jää kuitenkin jäljelle. Samoin sokkelomaisesta metsästä löydetyt paikat pysyvät muistissa. Aika onkin yksi elementti, jota pitää hyödyntää oikein: jokaisen päivän jälkeen oppii paikallisten ihmisten motiiveista ja aikatauluista jotakin uutta.

Poika ei selkeästikään halua keskustella äitinsä kuullen.

Tarinaa edistetään täysin ilman dialogia ja selkeitä välivideoita, joten moni asia toimii kuin kirjoissa: kokijan omien mielikuvien tukemana. Käsikirjoitus tarjoaa monia yllätyksiä ja synkkiä kohtaamisia sekä nokkelia, joskin ajoittain hieman liian suoraviivaisia pulmia, mutta valitettavasti tarina on koettu parissa illassa. Vaikka kertomus sisältää useamman loppuratkaisun, niin ensimmäisen kerran pääsin lopputeksteihin jo kolmen tunnin pelailun jälkeen. Pari muuta loppuratkaisua vaatii ajankäytön optimointia ja oikeiden askeleiden tekemistä tietyssä järjestyksessä, sillä kaikkea ei voi suorittaa yhden päivän aikana. Ja koska kaikki tapahtuu periaatteessa kahdentoista tunnin sisällä, tuntuu eteneminen hieman hätäiseltä – vaikka Päiväni murmelina -konsepti tarjoaakin käytännössä loputtomasti kokeilumahdollisuuksia.

Melkein muttei ihan

Fool Moonin ensijulkaisusta jää päällimmäisenä mieleen sen esittelemä uniikki pelimekaniikka ja komea visuaalinen taidetyyli. Valitettavasti lopputulos tuntuu asteen verran liian kompaktilta, ja lopputekstejä katsoessani toivoin pääseväni jatkamaan tarinaa vielä pidempään.

Joskus metsästä pitää vain löytää ensin pois.

Pulmapeleistä pitäville Hillthorn on kuitenkin ehdottomasti kokemisen arvoinen mysteeri, joka hyödyntää niin aikalooppikonseptia kuin korttipohjaista pelattavuutta erinomaisesti. Rakennuspalikat jatko-osaa varten ovat hyvin käsillä, kunhan pulmiin saadaan hieman lisää variaatiota ja tarinaan pituutta.