Mitä tehdä, kun Pariisi on ilmiliekeissä ja vampyyritkin taas muodissa?

Enää ei tarvitse itkeä verisiä kyyneleitä – Castlevania on palannut!

Sanoisin, että jos oma taipaleesi pelaamisen parissa on alkanut kasibittisen Nintendon aikakaudella, on ollut lähes mahdotonta välttyä japanilaisen Konamin Castlevanialta. Sikavaikeasta vaikeustasostaan tutun pelisarjan ensimmäinen osa julkaistiin Euroopassa vuonna 1988, ja Belmontin vampyyrimetsästäjäsuku viihtyi kahdessa ulottuvuudessa aina 90-luvun lopulle saakka. Castlevania: Symphony of the Night, eli syypää metroidvania-termin olemassaoloon sekä yksi tunnetuimmista ja rakastetuimmista sarjan osista, sai kunnian olla tietyllä tapaa joutsenlaulu kaksiulotteisille (ja hyville) vania-seikkailuille, ainakin hetkeksi aikaa. Nintendo 64:llä ja PlayStation 2:lla nähtiin nimittäin useampi kolmiulotteinen teos, joista jokainen on vanhentunut jokseenkin vähemmän arvokkaasti. Erityisesti N64-vanioiden tasohyppelykohtauksien aiheuttamat raivarit ovat jääneet kummittelemaan mieleeni pysyvästi.

Verta valuu ja pääkallo karmii selkäpiitä.

Koko 2000-luvullahan homma menikin sitten niin, että pitkään Konamilla työskennelleen Koji Igarashin suunnittelemat "2D-vaniat" jatkoivat voittokulkuaan kannettavilla laitteilla, kun taas olohuoneissa julkaisija halusi yrittää tuoda faneille jotain suurempaa. Viimeisiksi yrityksiksi jäivät vahvasti God of Waria muistuttavat Lords of Shadow -seikkailut, joista etenkin jälkimmäinen jätti "rottapööpöilyineen" hiukan toivomisen varaa. Kun "Iga" lähti Konamilta vuonna 2014 tekemään omaa Bloodstained-seikkailuaan, tyrehtyivät samalla Konamin Castlevania-pelitkin (ja sitä seuraavana vuonna toki pelien tuotanto muutenkin, syyn muistanevat kaikki).

Viime vuosina onkin ollut iloinen yllätys, miten Konamin pelisarjat ovat tehneet paluuta. Silent Hill -teoksia on nähty jo peräti kolmin kappalein, ja nyt on vuorossa viimein Castlevanian kunnollinen paluu retrokokoelman tai mobiilipaskeen sijaan, vieläpä Dead Cellsistä tuttujen Evil Empiren ja Motion Twinin toimesta. Studioilla on eittämättä isot vampyyrimetsästäjän saappaat täytettävänä, mutta onneksi ranskalaiset ovat uskaltaneet tuoda soppaan omat mausteensa, unohtamatta sarjan tyyliä ja pitkiä perinteitä.

Isä ja tytär.

Nimi on Belmont, eikä se liity tupakka-askiin

Castlevania: Belmont's Curse sijoittuu vuoteen 1499, sarjan alkuperäiseen aikajanaan peilattuna noin 20 vuotta kolmannen Castlevania-seikkailun jälkeen. Demoniset olennot ovat vallanneet keskiaikaisen Pariisin, ja paikallinen piispa on pakotettu pyytämään apua Trevor Belmontilta, legendaariselta vampyyrinmetsästäjältä. Trevor vaikuttaa olevan oikea mies hommaan jopa kirkon silmissä, sillä hän onnistui vuosikymmeniä aiemmin kukistamaan Draculan yhdessä edesmenneen vaimonsa Sypha Belnadesin kanssa.

Trevor on kuitenkin jo vanha mies, joten hän pyytää avukseen tyttärensä Rosen. Hieman ennen Syphan kuolemaa syntynyt Rose on perinyt äidiltään Dracula-kirouksen, joka näkyy ja tuntuu hänen oikeassa käsivarressaan, ja lisäksi Trevor on tietenkin myös kouluttanut tyttärensä seuraajakseen vampyyrinmetsästäjänä. Yhdessä Belmontit ryhtyvät selvittelemään hirviöiden ilmestymisen syytä sekä viettämään "vähän erilaista" isä-tytär-aikaa. Matkan varrella kohdattavat hahmot ovat kautta linjan hyvin kirjoitettuja, ja mukavana yllätyksenä ihan kaikki eivät yritä päästää Belmonteja päiviltä.

Kirotut Medusan päät ovat taas häiritsemässä elämää. Onneksi niiden liikeradat ovat tällä kertaa astetta siedettävämmät.

Pidin todella paljon tarinan kulusta ja siitä, miten hyvin studiokaksikko on tutkinut sarjan monisyistä historiaa – Belmontin suvun jäsenten lisäksi nähdään nimittäin hahmoja hiukan odottamattomistakin Castlevania-teoksista. En spoilaa mitään, mutta sarjan faneille on luvassa silmäniskuja niin tuttujen kasvojen kuin musiikinkin merkeissä. Onneksi nostalgia ei missään vaiheessa tule kuitenkaan tarinan tielle, sillä käsikirjoitus on kaikin puolin onnistunutta ja ääninäyttely laadukasta. Hauskana knoppina Neflixin animaatiosarjasta tutut Alejandra Reynoso ja Graham McTavish uusivat roolinsa Syphana ja Draculana.

Saavutettavuusasetuksissa ei ole moittimista.

Teos ansaitsee suuret kehut myös audiovisuaalisesti, sillä Belmont's Curse uhkuu tyyliä ja tavoittaa Castlevanian tunnelman onnistuneesti. Kokonaan kolmiulotteisesta grafiikasta huolimatta ulkoasu on hyvin piirrosmaista, ja Unitylla työstetty peli pyörii Switch 2:lla mukavat 60 ruutua sekunnissa (ykkös-Switchillä ruudunpäivitys on puolet tästä, vink). Harmittavaa kyllä nimike ei ole ainakaan vielä saanut virallista Switch 2 -käännöstä, joten resoluutio ja yksityiskohtien määrä voisi olla korkeammallakin, mutta toisaalta eipä tämä juuri pelistä nauttimista estänyt. Ääniraita puolestaan ei varsinaisesti suosi Castlevania-sarjalle ominaisia päähän päiväkausiksi jääviä melodioita, mutta on silti tunnelmaan sopivaa. On urkuja, kuoroja, viuluja, selloja ja sen sellaista. Tykkään!

Sivallus ja loikka poikineen höystettynä pulmilla sekä valikkorallilla

Taistelu tuntuu samaan aikaan tutulta ja erilaiselta, mutta samalla riittävän painavalta ja sujuvalta. Rose hyppii ja liukuu sujuvasti, mutta momentum on hieman erilainen kuin aiemmissa "igavanioissa" tai vaikka Bloodstainedissa. Tämän lisäksi samanaikaisessa käytössä on aina yksi perusase ja heitettävä erikoisase, esimerkkinä käyköön pyhä risti tai vaikkapa hetkenaikaiseksi kaveriksi hyppäävä vedensyöksijä, tuttavallisemmin gargoili. Sankarimme saa käyttöönsä myös useita erilaisia kykyjä, kuten liaania muistuttavan Arcane Whipin, salaisuuksia paljastavan ja vihollisten iskuja torjuvan pyhän valon sekä myöhemmin isosti taistelua sujuvoittavan ilmasyöksyn ja tuplahypyn.

Kamera zoomaa välillä todella kauas näyttääkseen tapahtumat.

Jotkut ovat hiukan moittineet sitä, miten uusi Castlevania sisältää "juttuja, jotka eivät siihen kuulu", mutta itse tervehdin ilolla Evil Empiren ja Motion Twinin sopivasti uudenlaista näkemystä. Mähinän, tasohyppelyn ja puzzleilun tasapaino on nimittäin erinomainen, ja harmaita aivosoluja pääsee kutittelemaan välillä ihan kunnolla. Teos ei pidä pelaajaa tyhmänä, mikä on nykyaikana todella virkistävää – muuan planetaariossa meinasi tosin mennä sormi välillä suuhun vähän pitemmäksikin aikaa.

Alkuun käytössä on vain miekka, mutta loppua kohden aseita on juuri sopiva määrä, minkä lisäksi niissä on riittävästi eroavaisuuksia. Taskuihin päätyy reissun edetessä muun muassa niin isoja kuin pieniäkin miekkoja, peitsi, aseen ja kilven yhdistelmä sekä tietenkin myöhemmässä vaiheessa myös ruoska. Roselle kertyy matkan varrella kokemuspisteitä, kun taas aseista voi löytää kehittyneempiä versioita reissun aikana. Roinavalikoiman sopivuudesta päästäänkin sitten ylivoimaisesti isoimpaan harmituksen aiheeseen eli valikkoralliin.

No ei kun morjensta pöytään!

Aseita ja kykyjä ei nimittäin voi vaihtaa lainkaan lennosta, mikä ehdottomasti syö intuitiivisuutta sekä halua taktikoida eri varusteiden kanssa. Nyt tukeuduin useimmiten yhteen ja samaan aseeseen niin kauan, että joku kohta kävi turhan vaikeaksi. Suht' loogisen ja virtaviivaisen alun jälkeen pelaaja joutuu myös ravaamaan jonkun verran edestakaisin aitoon metroidvania-tyyliin. Toisaalta tästä selviää tarkkaavaisuudella, sillä matkan varrelta löytää kosolti erilaisia oikoreittejä, ja kartalla on muutenkin varsin helppo navigoida. Kenttäsuunnittelu on mielestäni todella onnistunutta, ja salaisuuksien etsiminen on hauskaa.

Ajauduin usein vähän kuin puolivahingossa mutta silti orgaanisesti nuohoamaan nurkkia, ja lopputuloksena oli monesti joko oikoreitin löytäminen tai muu salaisuus. Tarot-kortteihin pohjautuva vihjesysteemi on myös erinomaisen kekseliäs tapa pitää pelaajaa kärryillä. Ja kannattaa myös kyykistellä tallennuspisteinä toimivien peilien edessä sen jälkeen kun Rose on asioinut ensimmäisen kerran Manalan lautturin kanssa...

Manalan lautturi auttaa, kunhan hinnasta sovitaan.

Ei roguelitea, vain silkkaa vaniaa

Kehittäjien taustasta johtuen jotkut ovat varmasti huolissaan siitä, sisältääkö Belmont's Curse roguelike-elementtejä tai onko teos jotenkin äärimmäisen vaikea. Ensin mainittuja ei käytännössä ole, sillä Rose ei kuollessaan menetä varusteita, eikä mitään muutakaan. Jos jotain niin aikaa, sillä tallennuspisteiden välillä on usein jonkin verran matkaa. Vaikeustasosta sanoisin, että toistuvaa kuolemista joutuu kyllä etenkin alkupuoliskolla sietämään, mutta toisaalta Rose kehittyy ja voimistuu koko ajan sitä mukaa kun vihollisia nirhaa, joten esimerkiksi jokaisen bossitappeluyrityksen pitäisi teoriassa olla aiempaa helpompi.

Rapatessa roiskuu ja tehdessä oppii – pomot ovat joka tapauksessa erinomaisesti suunniteltuja kautta linjan, enkä kohdannut matkan varrella mitään ylitsepääsemätöntä. Jos joku aspekti alkaa kuitenkin tihkaisemaan tai "häpeäkävelyt" nakertamaan, kannattaa vilkaista saavutettavuusasetuksia, sieltä voi löytyä apua ketutukseen. Hauskaa kyllä, jos jonkun täpän laittaa päälle, peli varoittaa karkeasti käännettynä, että "Olethan varovainen, ettei kokemus mene pilalle" (ks. edellä). Erikoinen lähestymistapa.

Tässä ollaan oltu ennenkin.

Castlevania: Belmont's Curse on ehdottomasti kunniakas paluu metroidvanioiden ja ennen kaikkea Castlevania-sarjan ytimeen, tuoden samalla uudenlaista näkemystä ja rytmitystä seikkailuun esimerkiksi puzzleilujen, tasohyppelyhaasteiden sekä suljettujen vihollisväijytysten voimin. Tyyliä uhkuva vampyyrinmetsästystarina vakuutti suuresti toiminnallaan ja piti allekirjoittaneen vahvasti otteessaan alusta loppuun saakka. Kokemuksen pääsee lyhyimmillään läpi alle 10 tunnissa, mutta en suosittele koluamaan Pariisia ja sen lähiympäristöä kiireellä, sillä tarinassa on kaikkiaan kolme erilaista lopetusta, ja sen onnellisimman näkee tietenkin vain keräämällä aikalailla kaiken.

Metroidvanioitahan on nykyään tunnetusti kolmetoista tusinassa, mutta tässä tapauksessa kokonaisuus toimi nostalgiasäväreineen vain niin hienosti kaikin puolin, että Belmontin kirous nousee omissa kirjoissani vuoden parhaimpien pelien sekä myös yllättäjien joukkoon. Seikkailu vei täysin mennessään, ja huomasin nuohoavani Pariisin sekä sen ympäristön nurkkia tuntikausia kerrallaan. Kunpa vain aseet saataisiin vielä pikavalinnan piiriin...