Taidetta ei useinkaan synny ilman tuskaa. Tämä projekti on siitä loistava esimerkki.

Jostainhan se on aloitettava

Metroidvanian isänä tunnettu Koji ”Iga” Igarashi liittyi japanilaisyhtiö Konamille ohjelmoijaksi vuonna 1990. 30 vuotta myöhemmin häntä pidetään yhtenä pelimaailman legendoista, sillä Igan peleistä ovat ottaneet vaikutteita sadat, jollei tuhannet indie-kehittäjät. Hänet tunnetaan erityisesti suursuosikki Castlevania: Symphony of the Nightista, joka ilmestyi 3D-pelien kultakaudella täysin ”väärään aikaan”, mutta mullisti pelimaailmaa tuomalla pöytään kokonaan uuden genren, hioen samalla kaksiulotteisen pelaamisen äärimmilleen. Tuntuu siltä, ettei silloin oikein kukaan tajunnut, millainen kultakimpale käsissä oli.

Myöhemmin 2000-luvulla mies toimi lukuisissa Game Boy Advancen ja Nintendo DS:n Castlevania-peleissä tuottajana ja käsikirjoittajana. Iga oli lopulta mukana yhteensä yli tusinassa sarjan pelissä, joihin lukeutui useiden hittien lisäksi myös pari hutia, kuten surkuhupaisa tappelupeli Castlevania: Judgment.

Mies jätti Konamin lopulta vuonna 2014, yli kahdenkymmenen työvuoden jälkeen. Igarashi kertoi aikoinaan syynä eroamiseen olleen puhtaasti se, että hän haluaa tehdä vain pelejä, joita itse tahtoo oikeasti tehdä. Sekä itselleen, että faneilleen.

Laadusta tinkimättä

Tästä ensimmäisenä osoituksena oli Bloodstained: Ritual of the Night, henkinen jatko-osa Symphony of the Nightille. Peli, joka keräsi Kickstarterissa lopulta huikeat 5,5 miljoonaa dollaria. Nimikkeen piti alun perin ilmestyä jo vuonna 2017, mutta kuten monesti, kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Peli viivästyi ja fanit kilahtelivat milloin keskinkertaiselle grafiikalle, milloin WiiU- ja PlayStation Vita -versioiden perumiselle. Lisäksi Igarashi kertoi vuonna 2016 tiedotteessaan siirtävänsä pelin julkaisua, kun pelinkehitystä liittyi auttamaan uusi tiimi. Kickstarterissa rikotut maalit veivät suunniteltua enemmän aikaa, minkä lisäksi herra ei aikonut tinkiä laadusta tälläkään kertaa. ”Peli tulee olemaan parempi kuin perinteinen Igavania-peli”, hän kertoi.

Kaiken tämän päälle myös rahankeruun kautta luvattu 8-bittinen ”sisarseikkailu” Bloodstained: Curse of the Moon otti oman aikansa, vaikkakin sen parissa väkersi enimmäkseen Inti Creates Igan oman ArtPlay Inc. -studion sijaan. Hänellä oli kuitenkin näppinsä pelissä tuottajana ja valvovana johtajana myös tässä projektissa. Tuotos keräsikin kosolti kehuja ja sai peräti oman jatko-osansa heinäkuussa 2020.

Miriam ja Zangetsu, takavasemmalla Johannes

Läpi vaikka harmaan kiven

Bloodstained: Ritual of the Night julkaistiin lopulta 18. kesäkuuta 2019 PC:lle, PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle sekä Switchille viikkoa myöhemmin. Miten julkaisu sitten sujui? Jos Switch-käyttäjiltä kysyy niin surkeasti. Peli kärsi kyseisellä laitteella eniten lukuisista teknisistä ongelmista, minkä lisäksi matalampi resoluutio, yksityiskohtien karsiminen, ruudunpäivityksen tiputtaminen puoleen ynnä muut lukuisat ongelmat tekivät tuotteesta käytännössä pelikelvottoman. Arvostelijamme ei pelleile, vaan on tekstissä ihan tosissaan. Kyseessä on täysin realistinen kuvaus pelin ongelmista.

Onneksi kuitenkin jokaisella sadepilvellä on hopeareunus, kuten sanotaan. Särmät on nyt hiottu suurimmalta osin ja jopa Switch-versiosta on saatu suhteellisen miellyttävä. Sen lisäksi peli saa edelleen ilmaista lisäsisältöä, nyt viimeisimpänä 8-bittiselle Castlevanialle kumartavan klassikkomoodin.

Klassikkomoodi tuntuu naavaparroille tutulta

On aika kurkistaa, miltä peli tuntuu näin armon vuonna 2021. (Spoiler: pirun hyvältä!)

Saippuaoopperat sikseen, tänne on tultu monsterijahtiin

Bloodstained sijoittuu 1700-luvun Englantiin. Kertojan äänenä (ja demonimetsästäjä Zangetsuna) toimiva David "Snake" Hayter tarinoi alussa, mistä pelissä on kyse. Rajallisen budjetin huomaa heti kättelyssä siitä, että intron piirrettyjen pysäytyskuvien lisäksi juonta kuljetetaan staattisten keskusteluruutujen ohella pelin omalla grafiikalla tehdyillä välivideoilla, joissa animaatiot ovat paikoin koomisen kankeita. Lisäksi intron äänisuunnittelu on mennyt pieleen, sillä Hayterin ääni hukkuu välillä taustamusiikin alle pahemman kerran.

Kun peli lopulta alkaa, kaikki tekniset yskähdykset kuitenkin unohtuvat nopeasti. Bloodstained: Ritual of the Night tuntuu juuri siltä, kuin Castl… anteeksi metroidvanian pitääkin. Hämmästyttävää kyllä, se on yksi niistä peleistä, joka ei oikeastaan edes tarvitsisi mitään sen kummempaa juonta. Itse pelaaminen on nimittäin tolkuttoman mukavaa ja ennen kaikkea uskomattoman koukuttavaa.

Tuttu kaava, makeat puitteet

Esikuvilleen uskollisesti Bloodstained noudattaa tuttua kaavaa. Päähenkilö Miriam tutkii labyrintinomaista linnaa ja sen lähiympäristöä, tapellen kaikenkarvaisia hirviöitä ja pomovastuksia vastaan. Kartta avautuu sitä mukaa, kun pelaaja pääsee syvemmälle maailman uumeniin. Kykyjen ja voimien lisääntyessä pääsee puolestaan paikkoihin, joihin ei ensimmäisellä ohikulkumatkalla päässyt. Turhaa ravaamista helpottavat lasimaalaushuoneet, joiden kautta pääsee teleporttaamaan paikasta toiseen. Lisäksi vihollisilta tippuu silloin tällöin matkakiviä, joiden avulla siirtyminen onnistuu mistä tahansa paikasta.

Taisteleminen on todella tyydyttävää ja klassinen tapaus ”helppo oppia, vaikea hallita” -esimerkistä. Se koostuu lähitaistelusta, hyppelystä, taka-askelväistöliikkeestä sekä kykysirpaleiden avulla käytetyistä taikavoimista. Pelaajalle suodaan käytännössä todella vapaat kädet siihen, miten taistelee ja minkälaisilla aseilla, sillä vaihtoehtoja on runsaasti. Kunhan energia- ja taikamittari pysyvät plussan puolella, loppu on itsestä kiinni. Miriam ja myöhemmin pelissä saatavat ”sirpalekumppanit” keräävät tasoja taistelun tuoksinnassa.

Tästä päästäänkin valikkorumbaan, joka on auttamatta hiukan vanhanaikainen. Muun muassa lyömäaseita, suojia, sormuksia ja sirpaleita kertyy äärettömän paljon, joten valikoissa vietetään aikaa runsaasti. Itseäni tämä ei häirinnyt merkittävästi, mutta osa pelaajista kaipaa varmasti sujuvampia ratkaisuja. Tavaramäärän tiivistäminen olisi ollut mukava juttu.

Kaksi ja puoliulotteista hekumaa nostalgialla höystettynä

Graafisesti Bloodstained on todella miellyttävän näköinen. Pelasin tuotosta Xbox Series X:llä, joka pyörittää pelin Xbox One X -versiota. Se tuottaa ruudulle natiivia 4K-kuvaa nätillä HDR:lla sekä 60 freimin ruudunpäivityksellä. Valaistusefektit ovat upeita ja linnassa riittää tunnelmaa ja yksityiskohtia. Kun 2,5D-tyyli on tehty näin hyvin, ei pikselitaidetta oikeastaan edes kaipaa. Julkaisussa vaivanneesta nykimisestäkin on päästy eroon, joskin yksi nimeltä mainitsematon lopun pomotaistelu aiheuttaa tätä hiukan edelleen.

Vastapainona onkin sitten edellä mainitut välianimaatiot, jotka eivät edusta millään muotoa nykypäivää. Staattiset keskusteluruudut ovat puolestaan budjetin sanelemaa nostalgiapalvelua, jotka toimivat tietynlaisena jatkumona henkisille edeltäjilleen.

Katedraali on upea paikka

Kuin Musiikkitalossa istuisi

Ääniosastoltakin kuuluu tutun kuuloisia säveliä. Koji Igarashin kanssa vuosia töitä tehnyt japanilainen pianistisäveltäjä Michiru Yamane on säveltänyt pelin ääniraidan lähes kokonaisuudessaan itse. Avustamassa on mukana ollut lisäksi Keisuke Ito ja Ryusuke Fujioka, joilta ei CV:stä löydy juuri muita tuotoksia. Tyylilleen ominaisesti Yamanen sävellykset nappaavat vaikutteita niin klassisesta musiikista, barokista kuin metallistakin. Ääniraita tukee pelin tunnelmaa loistavasti ja sitä voikin pitää todella onnistuneena. Huomasin hyräileväni monia sävelmiä läpipeluun jälkeenkin. Tästäkin huolimatta sävellykset häviävät piirun verran esikuvalleen Symphony of the Nightille. Mutta vain piirun verran.

Aiemmin mainitun David Hayterin lisäksi mukaan on saatu lukuisia animaatioista tuttuja ääninäyttelijöitä, kuten Fred Tatasciore (Benjamin Judd), Rena Strober (Anne Knolles ja Bloodless) ja Christopher Swindle (Alfred ja Harry Benson). Näyttely itsessään kuulostaa vahvasti ysäripiirrettymäiseltä, mutta tämä ei varsinaisesti haittaa, sillä lievä ylinäyttely sopii demoninlahtaukseen keskittyvään peliin sangen hyvin. Realismiin pyrkiminen olisikin ollut mielestäni hölmöä.

Hauskasti Voyage of Promise -biisi kuulostaa todella vahvasti Army of Loversin Crucified-rallilta. Sattumaa vai ei?

Hyytävää menoa

Linnan juhlat

Entäs sitten kenttäsuunnittelu? Se tuntuu huolellisesti viimeistellyltä ja kerrassaan mainiolta. Maailman tutkiminen on yksinkertaisesti pirun hauskaa, sillä salaisuuksiakin löytyy yllin kyllin.

Valtaosan ajasta peli tökkii oikeaan suuntaan, eikä eksymistä tapahdu läheskään yhtä paljon kuin henkisessä edeltäjässään. Vasta loppupuoliskolla, kun yritin saada karttaa auki 100-prosenttisesti, jouduin hiukan turvautumaan oppaisiin, sillä en keksinyt miten pelissä pitäisi edetä. Pomovastuksiin liittyviä kryptisyyksiä löytyy myös, mutta ratkaisun löytyessä ne tuntuvat onneksi melko loogisilta. Melko.

Vaikeustasoltaan peli tuntuu tasapainoiselta valtaosan ajasta. Monissa nykypeleissä pomotaistelut ovat aiheuttaneet lähinnä vaivaantuneita hymähtelyjä helpon vaikeustasonsa ansiosta, mutta ei Bloodstainedissa. Ehei, pomotaisteluiden päihittämiseen ei ole tällä kertaa muuta lääkettä kuin kärsivällisyys, hyvä varustautuminen ja grindaaminen, joskin jälkimmäistä ei juuri normaalilla vaikeustasolla tarvinnut tehdä. Se hupi säästyy vaikeammille vaikeustasoille.

Pallo tippuu oikeastaan vasta ihan lopussa. Vihoviimeistä pomotaistelua sai yrittää ”melko” pitkään. Hänet kohdatessa muista kolme teesiä: kärsivällisyys, hyvä varustautuminen ja grindaaminen. 45 kerran jälkeen niitä oli vaikea nimittäin muistaa.

Voitokkaiden taisteluiden jälkeen mielen valtasi kuitenkin aina suuri ilo pienen ja välillä myös isommankin tuuletuksen saattelemana. Voin taata, että Bloodstainedin parissa pelaaja pääsee kokemaan mukavia onnistumisen ja saavuttamisen tunteita.

Tutun oloinen lapioritari

Sisältöä vaikka muille jakaa

Kuten todettua, Bloodstained on saanut runsaasti lisäsisältöä julkaisunsa jälkeen. Yksinpelin voi läpäistä Miriamin lisäksi kokonaisuudessaan joko samuraisetä Zangetsulla tai verenhimoisella Bloodless-hahmolla, joskin juonielementit loistavat kokonaan poissaolollaan. Sattumamoodissa pelaaja valitsee kahdeksan eri parametriä mieleisekseen erilaisen läpipeluun takaamiseksi. Speedrunmoodissa kaikki keskustelut ja muut ylimääräiset hidastavat tekijät on poistettu, joten pelin voi juosta esteittä läpi. Lisäksi ”Pomon kosto” -moodissa pääsee taistelemaan itse pomovastuksella pelin pääsankareita vastaan.

Viimeisimmässä päivityksessä lisättiin edellä mainitun klassikkomoodin ohella Kingdom: Two Crowns -pelin kanssa tehty risteytys. Maksullisessa Iga’s Back Packissa puolestaan päästään tappelemaan itse pääjehua Koji Igarashia vastaan. Eikä tässä ollut edes kaikki.

Linnalle tapahtuu kummia

Kaikki hyvin

Kun maailma on pelastettu ja vaihtoehtoisia moodeja pelattu kyllästymiseen saakka, mitä seuraavaksi? Itse ainakin toivon, että Bloodstained: Ritual of the Night saa Curse of the Moonin tavoin oikean jatko-osan. Nyt kun pitkä ja kivulias kehitystyö poiki lopulta raikkaan hedelmän mainion pelin muodossa, toivoisin Igarashin kehittävän konseptia ja jopa tavaramerkkiä entisestään. Uskon aidosti, että Bloodstainedissa on ainesta moniosaiseen pelisarjaan.

Ei siitä pääse mihinkään, Bloodstained: Ritual of the Night on loistava peli. Yön pikkutunneille venyneet pelisessiot osoittavat, että tässä konseptissa on Igan tekemänä edelleen jotain todella taianomaista. Tätä voikin suositella genren faneille todella lämpimästi.

Mestari on palannut, toivottavasti pysyvästi.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi