Silent Hill: Townfall kärsii valtavasti yhdestä päätöksestä

Harvemmin videopelin laatu – tai tarkemmin sanottuna pelaamisen hauskuus – heittelee läpipeluukerran aikana yhtä vahvasti kuin Konamin uusimman Silent Hillin tapauksessa. Townfall-lisänimeä kantava teos on suurimman osan ajasta erinomainen, kunnes yksi suunnitteluratkaisu vie koko peliltä terän – ainakin hetkellisesti.

Uusi kulta-aika edessä?

Silent Hillin kulta-ajat olivat 2000-luvun alussa. Pari ensimmäistä osaa ovat PlayStationin alkuaikojen klassikkoja, hienosti konsolien tekniset rajoitteet huomioon ottavia kauhuseikkailuita. Sen jälkeen samanlaista laatua ei ole tavoitettu useasta yrityksestä huolimatta. Oikeastaan vasta Bloober Team nosti sarjan uudelleen muidenkin kuin “keski-ikäisten” huulille, sillä vuonna 2024 julkaistu Silent Hill 2:n uusioversio on oikeasti laadukas, joskin auttamatta liian pitkä säikyttely. Sitä seurasi Japaniin sijoittuva NeoBards Entertainmentin kehittämä Silent Hill f ja nyt Skotlannin St. Amelian pikkukaupunkiin rantautuva Townfall.

Oli sitten mitä mieltä tahansa f:stä ja Townfallista, Konami on ainakin uskaltanut ottaa riskejä pitkäikäisen sarjansa kanssa ja kokeilla jotain uutta. Jatkossa uusia osia on tarkoitus julkaista tasaiseen tahtiin eri kehittäjiltä. Townfallin vetovastuussa on brittiläinen Screen Burn (aiemmin No Code), jonka Stories Untold ja Observation herättivät luottoa 1990-luvulle sijoittuvan tarinan taikomisesta henkiin. Kahden aiemman teoksen perusteella perustaja Jon McKellan selkästi kaipaa yksinkertaisemman, analogisen teknologian pariin.

Teknisesti loistelias

Townfallissa tekijätiimin vaikutteet näkyvät vahvasti. Sumuinen työläiskaupunki huokuu tunnelmaa, aitoutta. Vaikka inhimillisestä tragediasta kertovan tarinan keskiössä ei olekaan Silent Hillin kaupunki, miljöö toimii erinomaisesti sarjan historian huomioiden. Jälleen kerran sukelletaan ihmismielen syvyyksiin tutkimaan käsittelemättömiä traumoja, katumuksia ja kaipausta. Aallot lyövät rantaan, kun pelaaja yrittää selvittää mitä St. Ameliassa on tapahtunut ja miten päähenkilö Simon istuu kaiken keskiöön. Lisäksi pelaaja päästetään kokemaan tapahtumia muun muassa sairaanhoitajan, Zoen, näkökulmasta.

Visuaalisesti ja teknisesti upea Townfall koetaan kokonaan ensimmäisen persoonan kuvakulmasta. Muutos, joka tuntuu samaan aikaan tervetulleelta ja luontevalta. Samaa on jo kokeiltu useasti Resident Evilin toimesta, ja Requiemissa juurikin Gracen osuudet ovat mielestäni parasta selviytymiskauhua pitkään aikaan. Kuvakulma takaa samaan aikaan rajatun, pulssia nostattavan näkökentän, mutta myös immersiivisen kokemuksen, koska pelaaja näkee saman mitä päähenkilökin. Toivottavasti sarja jatkaa samalla linjalla jatkossakin.

Ympäristöt ovat suunniteltu mielettömällä tarkkuudella ja realismilla, ja mainittua ysäritekniikkaa viljellään niin huoneiden nurkkiin kuin pelaajan käytettäväksi. Monet pulmista nojaavat erilaisten laitteiden operointiin, joten on hassu ajatella, että osa Townfallin pelaajista ei ole koskaan edes käyttänyt VHS-kasetteja, 56k-modeemiyhteyttä tai diskettejä – saati elänyt ennen 2000-lukua. Oma vanhuus iskee taas vasten kasvoja. Suurin osa pulmista ovat onnistuneita, vaikka loppua kohden hermokontrolli alkoi hiljalleen pettää hiiviskelyn ja erinäisten laitosten säätämisessä.

Monitoroidaan tilannetta

Siitä päästäänkin itse pelattavuuteen. Silent Hill: Townfall luottaa todella paljon juurikin hiiviskelyyn ja monstereiden väistelyyn – ja ratkaisu toimii pääasiassa hyvin. Ensimmäiset pari kappaletta ovat hyvin tasapainotettu hiippailun, vapaan tutkimisen ja piinaavan jännityksen välillä. Simonilla on käytössään pieni kannettava CRTV-monitori, jolla hän pystyy seuraamaan vihollisten liikkeitä jopa seinien läpi sekä vastaanottamaan videoviestejä. Toki aseetkin tarjoavat vaihtoehdon vihollisten kanssa, mutta pelaaja jää nopeasti alakynteen putkenpätkän tai vähäisten ammusten kanssa. Lisäksi kovat äänet houkuttelevat lisävihollisia paikalle.

Pääasiassa St. Ameliassa tutkitaan hylättyjä työläisperheiden asuntoja ja toimistorakennuksia, kerätään resursseja ja pyritään selkeyttämään miten suuryhtiö CEG liittyy yhteisöä ravistelleeseen onnettomuuteen. Perinteistä inventaariojumppaa ei tarvitse harrastaa, mutta tietyistä paikoista löytyvä lankapuhelin toimii manuaalisena tallennuspisteenä. Automaattitallennuksia tapahtuu vain kriittisissä hetkissä.

Paino harteillani

Pelin ongelmat alkavat kolmannen kappaleen kohdalla. Ympäristöt kutistetaan sysipimeisiin, sokkelomaisiin käytäviin ja pelaajalle esitellään uusi vihollistyyppi – The Weight – joka tappaa kerrasta. Hiiviskely muuttuu viihdyttävästä kissa ja hiiri -leikistä tuskastuttavaksi oppimiseksi kantapään kautta. Vaikka vihollisten liikkeet ovat usein reittimäisiä, ne poikkeavat välillä rutiineistaan ja saattavat yllättää niin sanotusti housut kintuissa. Suljetusta tilasta on vaikea päästä pakoon, kun mörkö kaivaa sinut jopa suljetusta kaapista tai tilasta esiin. Juokseminenkaan ei aina auta. Ja kaiken kruunaa tallennuspisteiden olemattomuus.

Pidin useamman päivän taukoa arvosteluprosessista ihan vain pelin puolivälin raivostuttavan kenttä- ja vihollissuunnittelun takia. Pudotin myös vaikeustason alemmas. Jos pelin alku oli viiden tähden arvoista, kolmas kappale joutaisi mielestäni suoraan romukoppaan. Onneksi loppua kohden Townfall löytää taas (osittain) identiteettinsä, vaikka yhdessä myöhemmässä hetkessä se muuntautuukin suoranaiseksi räiskinnäksi. Kyseisessä osuudessa tunnelmaa voi sentään leikata kuvainnollisesti veitsellä, sillä pimeyden tutkiminen juoksevien, nopeasti iskevien vihollisten pelossa on erittäin kuumottavaa. 

Lähes erinomainen

Silent Hill: Townfall on erittäin kaksijakoinen kokemus. Pidän sen päähenkilöistä, skotlantilaisesta, brutalismin henkeen vannovasta miljööstä sekä Screen Burnin tekemistä muutoksista pelisarjaan. Varsinkin ensimmäisen persoonan kuvakulmasta ja taide- ja kaupunkisuunnittelusta teos saa isot kehut. Mutta päätös viedä toiminta maan alle pimeisiin käytäviin tuhoaa muuten loistavan rytmin ja tarinan kulun. Olen todennut usein arvosteluissani, ettei kauhu kestä toistoa, joten ylivoimaisen vihollisen esitteleminen hiippailupainotteisessa pelissä on silkkaa hulluutta. Turhauttavaa ja typerää.

Ilman yhtä vihollistyyppiä Townfall olisi varmasti yksi parhaista pelaamistani Silent Hilleistä. Nyt kaikkien hyvien hetkien ja piinaavien jännityshetkien päällä leijuu yksi iso myrkkypilvi pilaamassa tunnelmaa. On harmittavaa, että yksi asia pilaa muuten erittäin onnistuneen ja aidosti tunnelmallisen kauhuseikkailun. Tai ainakin osan siitä.