Silver Pines tarjoaa erinomaista selviytymiskauhua David Lynchiä kunnioittaen

Pienellä pohjoismaisella tiimillä tehty Silver Pines on yksi syksyn yllättäjistä. Kadonneen muusikon tapaus lainailee juuri sopivasti niin Twin Peaksilta, Silent Hilliltä kuin parhailta metroidvanioilta.

Hemmetin hyvää kahvia

Pirisevä lankapuhelin herättää yksityisetsivä Red Walkerin hylätystä kahvilasta. Pitkä ajomatka on käynyt voimille, mutta ääni toisessa päässä lankaa muistuttaa, ettei sympaattiseen tuppukylään ole tultu nauttimaan maisemista, vaan etsimään Eddie Velvetiä – muusikkoa, joka on nähty kadonneen naisen lähipiirissä. Vaikka viereinen jukeboksi soittaisikin nautittavia angelobadalamentilaisia kappaleita, on jatkettava eteenpäin. Ensin kuitenkin kupponen kuumaa kahvia!

Kahvia juomalla saa kestävyyttä.

Läheinen motelli tuntuu järkevältä paikalta aloittaa tutkinta ennen kuin lähestyvä myrsky katkaisee loputkin sähköt paikkakunnalta. Suurin osa asukkaista on jo evakuoitu tai he ovat lähteneet vapaasta tahdostaan, joten dekkarin on itse löydettävä johtolankansa ja kulkureittinsä. Silminnäkijöitä on vain muutamia, ja hekin puhuvat asioista pääasiassa kryptiseen sävyyn.

Vastaan tulee sopivasti rytmitettynä lukittuja ovia, tarkkuutta vaativia pulmia, uusia reittejä apuvälinearsenaalia kasvattaessa ja lähitaistelua. Genrelle tyypilliseen tapaan päähenkilön matka vie hänet lähemmäksi niin pikkukaupungin salaisuuksia kuin oman mielenterveytensä pimeää puolta.

Tervetuloa Amerikan takamaille!

Wych Elm -studion debyyttijulkaisu on kliseisistä lähtökohdistaan ja tutuista vaikuttimistaan huolimatta komea ja mielenkiintoinen tapaus: sivusta päin kuvattu, 2,5D-maailmaan sijoittuva selviytymiskauhu metroidvania-ominaisuuksilla. Vähän kuin Remedy olisi tehnyt visuaalisesti menneisyyteen kumartavan Silent Hillin modernilla otteella. Kaikki tutut elementit ovat läsnä: inventaarion hallinta, panosten säännöstely, vaeltavat monsterit ja ympäristöön piilotetut salaisuudet. Jo alusta asti käy kuitenkin selväksi, että Wych Elm on luonut upean audiovisuaalisen kokonaisuuden, jota on koukuttava ja nautittava pelata. Pulmien ja toiminnan sekä tarinankerronnan tasapaino on säädetty juuri oikeaksi.

Mä joka päivä töitä teen... ruumishuoneella. 

Animaatioissa on hyödynnetty rotoskooppaus-tekniikkaa, jossa animaatio piirretään videokuvan päälle. Jälki onkin uskottavaa ja sulavaa kautta linjan. Graafisesti Silver Pines on yksityiskohtainen, eläväinen ja kiehtova paikka. Keskusteluissa hyödynnetään sarjakuvamaisia naamakuvia, ja kaikki dialogi on ääninäyteltyä. Vaikuttava suoritus pieneltä studiolta.

Eddie Velvetin viimeinen keikka?

Noin kymmentuntinen tarina vie Red Walkerin Silver Pinesin kaupungin eri kolkkiin. Hylätyt rakennukset huokuvat tunnelmaa, ja menneisyyden haamut voi aistia ränsistyneissä huoneistoissa. Toisaalta paikallinen kalastusliike tarjoaa Twin Peaks -henkistä sisustusta. Silver Pines tuntuu loogiselta paikalta poliisiasemineen sekä lähikauppoineen päivineen. Ja alue on yllättävän suuri sisältäen monia piilotettuja kätköjä ja muistoesineitä, joilla hahmonsa ominaisuuksia saa paranneltua. Tapahtumat sijoittuvat 90-luvulle, joten VHS-kasetit ja vastaajaviestit tulevat myös tutuksi. Alan Waken Night Springs -henkinen tv-ohjelma pyörii sieltä täältä löytyvissä putkitelevisioissa.

Toiminta lisää tuskaa

Inventaario täyttyy nopeasti aseista, ammuksista ja lääkepakkauksista, mutta tiimi on onneksi luonut pieniä parannuksia ainaiseen ahtauteen ja tavarajumppaan: jos laukku on jo täynnä, juomia voi esimerkiksi kuluttaa suoraan käyttämättä niitä inventaarion kautta. Lisäksi asioita pystyy yhdistelemään ja siirtelemään suht vaivattomasti. Toki turvatalolle ja takaisin -juoksemista tapahtuu edelleen, jos joku vaadittu, tilaa vievä työkalu (katson sinua sorkkarauta) onkin jätetty säilytykseen, mutta kaiken kaikkiaan ahtaan puoleinen säilytystila pitää jännityksen hyvällä tasolla. Tutkimusretkelle synkkään kellariin ei voi lähteä koko asearsenaali mukanaan, vaan pelaaja joutuu tasapainottelemaan järkevyyden ja hallitun riskin välimaastossa.

Tallentaminen onnistuu vain kolikkopuhelimilla, joten rahatilannettaan pitää myös pohtia tarkkaan. Mitä useammin tallentaa, sitä vähemmän dollareita voi laittaa tavara-automaateista ostettaviin tarvikkeisiin.

Tutut haasteet

Erilaiset pimeyden voimat vaanivat kaupungissa. Viholliset ovat enimmäkseen hitaasti laahustavia sieluja, jotka kannattaa joko väistää tai päästää tuskistaan lyömäaseella. Hiljalleen vastaan tulee myös vihollisia, jotka tottelevat mieluummin lyijyä. Tähtääminen ei ole helppoa, sillä aseissa on realistisesti painoa ja rekyyliä. Lisäksi haulikon ja parin muun aseen kanssa saa olla tarkkana, sillä ammutun laukauksen jälkeen pitää muistaa poistaa hylsy ennen uuden panoksen ampumista. Taistelu on usein selviytymiskauhunimikkeiden pakollinen paha, eikä Silver Pines poikkea paljoa porukasta. Toiminnan hetkillä pakokauhu valtaa mielen kömpelön päähenkilön takia useammin kuin kerran.

Muistoesineet parantavat esimerkiksi lähitaistelunopeutta.

Lisäksi aseiden lataus on tuskastuttavan hidasta, eikä taistelun keskellä muidenkaan apuvälineiden käyttöä ole tehty helpoksi. Virhepainalluksia tapahtuu tuon tuosta, sillä niin aseita kuin muita pikavalintoja ohjataan ohjaimen nuolinäppäimillä. Tekijät ovat halunneet pitää toiminnan maanläheisenä – päätös, jota kunnioitan ja arvostan – mutta monimutkaisuus ja hitaus aiheuttavat pomotaisteluissa turhaa turhautumista ja tuskaa. Varsinkin kun pomotaisteluiden alussa ei ole automaattitallennusta, vaan pelaaja joutuu aloittamaan lähimmästä turvahuoneesta – jos on muistanut tallentaa.

Koko pelin loppupomo nosti v-käyrää täysin uudelle tasolle ja jätti muuten erinomaisen kokemuksen jälkeen vähän huonon maun suuhun.

Syksyn pelitulvan yllättäjä

Onneksi isompia pomotaisteluita on vain muutamia, joten lopputulos jää vahvasti positiiviselle puolelle, sillä ainoat ongelmani pelin kanssa määrittyvät niihin hetkiin. Kaikki muu Silver Pinesissa toimii. Synkkä visuaalinen tyyli, lynchmäinen tunnelma, nokkelat pulmat ja hitaasti avautuva ja palkitseva kartta.

Silver Pines on yksi syksyn isoista yllätyksistä, ja monessa mielessä pidin tästä jopa enemmän kuin Silent Hill: Townfallista – ja tekijätiimien koossa ja budjeteissa on melkoisia eroja. Hintaluokassaan Wych Elmin debyyttiteos on kaikille genren ystäville suositeltava jännäri, josta ei tunnelmaa puutu. Vielä kun itsekin oppisin juomaan sitä hemmetin hyvää kahvia...