Asiasta voidaan toki kiistellä moneen suuntaan, mutta uusi konsolisukupolvi alkoi Suomessa 29. marraskuuta, kun PlayStation 4 ilmestyi kauppoihin myös täällä kylmässä ja synkeässä Pohjolassa. Pelimaailman uutisia hallitsee kuitenkin pääasiassa tuo rapakontakainen paratiisi, jota myös Pohjois-Amerikaksi kutsutaan. Jatkuvasti kansainvälistä alaa seuraavana on siis helppo unohtaa, miten asiat täällä Suomessa ovat.

Sain tästä muistutuksen juuri 29. marraskuuta, kun kävelin Espoossa Sellon kauppakeskukseen aamulla heti aamutuimaan. Kaikessa viisaudessani olin jättänyt ennakkotilaukset tekemättä, kun en ollut vielä varma, haluaisinko edes ostaa uusia konsoleita. Ehkä akateemisen mielenkiinnon ohella leikittelin ajatuksella, että voisin vain kävellä kauppaan ja hakea sieltä Pleikkarin omakseni. Näin tein nimittäin vuonna 2005, kun edellinen konsolisukupolvi alkoi ja Xbox 360 julkaistiin. Kaupassa ei muita innokkaita pahemmin näkynyt, eikä jonoista ollut tietoakaan.

Marraskuussa 2013 tilanne oli hieman toinen: Prisman ja Citymarketin ovien tietämillä oli kymmeniä ihmisiä jonottamassa. Kun ovia alettiin aukoa, porukka lähti aluksi hieman arastellen valumaan kohti elektroniikkaosastoa, kunnes muutaman metrin jälkeen käyntiin lähti ihka-aito juoksukilpailu. Enimmäkseen kilvoittelijat olivat nuoria ihmisiä, mutta mukana ravasi yksi keskimääräistä iäkkäämpi naisihminen. Suurin osa joutui pettymään, sillä Citymarketin puolella laitteita oli tarjolla vain muutamia. Sitkeimmät saattoivat jäädä odottamaan, että Anttila avaisi ovet tuntia myöhemmin.

Xbox 360:n ja PlayStation 4:n lanseeraukset olivat siis hieman erilaisia kokemuksia. Toki paikkakin oli eri – pääkaupunkiseudulla asuu aavistuksen Kokkolaa enemmän ihmisiä, jotka potentiaalisesti konsolin julkaisussa halajavat. Toisaalta Xbox 360 oli Microsoftin pelikone, ei Sonyn. Innokkaimmat peliharrastajat toki ostavat kaiken laitteeseen katsomatta, mutta Suomi on ollut Sonyn ensimmäisestä konsolista lähtien syvästi PlayStationin sininen maa.

Epäröiden uuteen suhteeseen

Venyvän konsolisukupolven ikeessä on ollut helppo käydä kyyniseksi ja turhautua vanhojen laitteiden ilmiselviin rajoituksiin. Xbox 360 täytti marras-joulukuun vaihteessa jo peräti kahdeksan vuotta. Kun otetaan huomioon, kuinka nuoria monet pelaajat ovat, edustaa se merkittävää ajanjaksoa elämästä suurelle osalle – minä mukaan lukien. Sukupolven aikana ehdin viimeistellä lukio-opintoni, käydä vuoden verran inttiä ja lähes valmistua diplomi-insinööriksi. On turha edes yrittää väittää, että olisin sama ihminen kuin se, joka vielä lapsenomaisella innolla kantoi konsolin kotiin ja (tapojensa vastaisesti) lintsasi koulusta.

Uusien kotikonsolien julkaisut ovat siis todella harvinaista herkkua. Viime vuonna päästiin katsomaan, kuinka Nintendo toi markkinoille Wii U:n. Ei liene kuitenkaan liioiteltua sanoa, että kansan syvien rivien innostusta hillitsi laitteen tekninen vaatimattomuus. PlayStation 4 ja Xbox One eivät nekään ole suoranaisia jättimäisiä harppauksia eteenpäin, kun otetaan huomioon jälleen kerran konsolijulkaisujen väliin mahtuva ajanjakso.

 
Mediassa ja pelaajissa on ollut havaittavissa pientä pettymystä uusiin laitteisiin ja niiden julkaisutarjontaan.
Onko kyseessä sitten pelkkää kyynisyyttä vai aidosti perusteltua kritiikkiä? Molemmilla on varmasti osuutensa tapahtumiin. Jos minä olen muuttunut, niin on maailmakin - Teemu Selänteen jääkiekkouran loppumista odotellaan tosin edelleen. Mobiilipelaaminen oli vuonna 2005 pelkkä vitsi verrattuna rahakkaisiin konsolimarkkinoihin. Tuolloin Remedy oli kotimaisen peliskenen ehdottomasti arvostetuin nimi, nyt jopa massamediassa puhutaan Supercellin ja Rovion menestyksestä.

Laitteita ja pelejä on myyty Xbox 360:lle, PlayStation 3:lle ja Wiille järjettömät kasat, mutta järjetöntä on ollut älypuhelinten ja niille saatavien pelien kasvu. Nälkä kasvaa syödessä, ja yhä useampi haluaisi haukata palasen Applen App Storen kaltaisten kauppapaikkojen rahavirroista, sillä ne saavuttavat pelaajia, jotka eivät välttämättä ottaisi konsolien ohjaimia käsiinsä.

Samanaikaisesti tuntuu siltä, että tiuhaan päivittyvät puhelimet ja tablettitietokoneet kirivät konsoleita kiinni kiihtyvää vauhtia teknologian saralla. Mediassa on uusien konsolien aikakauden kynnyksellä pohdittu, ovatko ne enää relevantteja. Kun Microsoft puhuu kymmenen vuoden laitesyklistä, arvellaan toisaalla Xbox Onen ja PlayStation 4:n jäävän perinteisen konsolimallin viimeiseksi.

Alustavia myyntilukuja ja kuluttajien innostusta katsellessa moiset puheet tuntuvat vielä ehkä hieman ennenaikaisilta, mutta liian väkeviä johtopäätöksiä ei kannata vielä innokkaimpien harrastajien toimien perusteella tehdä. Konsolit joutuvat todelliseen testiin tulevina vuosina ja joulusesonkeina, kun niiden pitäisi pystyä houkuttelemaan vähemmän uusista vehkeistä innostuneita ihmisiä vinguttamaan luottokorttia.

Ensi-ihastus kantaa pitkälle

Uusien konsolien aneemisuutta pohtiessa on ihan hyvä muistella menneitä, sillä eivät asiat niin herkullisesti ennenkään ole sujuneet. PlayStation 2:n julkaisussa hain oman konsolini kiltisti kaupasta marraskuussa 2000. Vaikka mukaan tarttui NHL 2001, jonka kiiltelevät kypärät hurmasivat välittömästi, ei muistikortteja vielä ollut tuolloin saatavilla. Nykymittapuulla olisi suorastaan mahdotonta ajatella ostavansa pelikonetta, jolla ei voisi edes tallentaa pelitilannettaan – vai mitä, Vita?

Änärin ohella hupia saattoi repiä konsolin mukana toimitetusta demolevystä, josta todelliseksi yllätyshitiksi paljastui omissa käsissä mahdollisuus kirjoittaa hiukan basic-koodia. Eriskummallisen sovelluksen taustalla vaikutti Sonyn halu naamioida konsolia paperilla tietokoneeksi pelkän viihdelaitteen sijaan. PlayStation 2:n julkaisuvalikoimasta ensimmäisiä todellisia vautsivau-elämyksiä tarjosi SSX-lumilautailu puuterihankineen ja pyöreine muotoineen.

Microsoftin toisen pelikonsolin julkaisussa asiat eivät välttämättä olleet sen paremmin kuin Sonyn vastaavassa, ainakaan kaikille, sillä kaupoista saattoi napata kainaloonsa pelikoneen ilman tallennusmediaa. Premium-paketin ostajille tarjottiin 20-gigaiselta kiintolevyltä hurjat 13 gigaa vapaata tilaa. Tekemistä piisasi kuitenkin huomattavasti enemmän, sillä käytössä oli heti startista lähtien uusittu Xbox Live kauppapaikkoineen päivineen. Olihan se melko jännää lähteä lataamaan pelejä, demoja ja trailereita suoraan konsolilleen.

Xbox 360:n julkaisutarjonnassa Microsoft antoi paljon vastuuta Rarelle. Kameo: Elements of Power ja Perfect Dark Zero tarjosivat joitakin uudelta sukupolvelta vivahtavia ominaisuuksia: Joanna Darkin lähes puhki nojaamat tiiliseinät sekä Kameon örkkiarmeijat ja ruohonkorret pistivät hymyilyttämään ainakin hetkeksi. Molemmista peleistä näki kuitenkin, että ne oli pohjimmiltaan suunniteltu vanhoille laitteille ja varsin kiireellä kursittu kokoon uudelle konsolille.

Project Gotham Racing 3 ja Call of Duty 2 onnistuivat toki tarjoamaan jonkinlaista silmänkarkkia uutta sukupolvea janoaville. Oli jännittävää seurata Gotham TV:n välityksellä, kuinka kaverit kaahasivat kilpaa kaupunkien kaduilla. Silti pelillisten innovaatioiden puute sai nopeasti palaamaan vanhaan. Geometry Wars: Retro Evolved kaikessa yksinkertaisuudessaan vetosi nimenomaan pelaamisen nälkään, samoin kiintolevyllä ilmaiseksi tarjottu Hexic HD, vähän niin kuin eräs Resogun PlayStation 4:n julkaisussa. Verkkopelaajille puolestaan edelleen parasta viihdettä tarjosi Halo 2, joka sukelsi jo pari tuntia konsolin asentamisen jälkeen levykelkkaan.

Tässä vaiheessa on ehkä sopivaa tunnustaa, että pelasin ensimmäiset pari vuotta kuvaputkitelkulla, vaikka uutta sukupolvea mainostettiin nimenomaan teräväpiirrolla. Se varmasti osaltaan söi uusien pelien vakuuttavuutta, vaikka grafiikan parannukset ja muut uudistukset toki ylsivät pikselimäärää syvemmälle. Erityisen huvittavalta tämä tuntuu hiljattain velloneen resoluutiopolemiikin puitteissa.

Ensimmäisen kerran muistaa aina

Molemmissa tapauksissa saatiin siis odottaa hetki, että niitä todellisia uuden sukupolven pelikokemuksia nähtiin. PlayStation 2:lla päästiin kuolaamaan Gran Turismo 3:n autojen kiiltävien maalipintojen perään kesällä 2001. Pankki räjähti viimeistään syksyllä, kun Grand Theft Auto 3 pisti haisemaan. Kolmiulotteinen avoin pelimaailma oli kerrassaan huumaava elämys alaikäiselle, joka ei olisi tarkemmin ajateltuna saanut edes koskea koko tuotokseen. Tässä vaiheessa ei ollut enää paluuta vanhaan.

Xbox 360:lla ensimmäiset todelliset visuaaliset sävärit tarjosi Fight Night Round 3:n demo. EA:n nyrkkeilypeliä tyypatessa katsoi melkein kuola valuen, kuinka hikiset miehet lyttäsivät toistensa naamoja uuteen uskoon. Fight Night tarjosi myös vaivihkaa ensimaistiaisia NHL-pelisarjan valehtelematta mullistaneesta taitotikusta.

Lisää näyttävää tavaraa saatiin vuoden 2006 mittaan: Gears of Waria, Dead Risingia ja Lost Planetia. Todelliseen nousuun uusi sukupolvi pääsi kuitenkin vasta vuonna 2007. Kevään Crackdownin jälkeen Grand Theft Auto alkoi tuntua tylsältä, mutta syksyn pelitulvan merkitystä erityisesti Xbox 360:n ja PlayStation 3:n elinkaarelle on vaikea yliarvioida. Kyseiseen vuoteen kietoutuvista merkityksistä voisi kirjoittaa melkein oman artikkelinsa, ja näinpä taidan tehdäkin.

Tiivistettynä sanottakoon kuitenkin, että 2007 toi mukanaan kaivattuja pelikokemuksia, jotka tekivät selkeän pesäeron vanhaan, puhuttiin sitten Mass Effectin, BioShockin tai Assassin’s Creedin pelimaailmoista, ensimmäisen Modern Warfaren verkkopelistä tahi Halo 3:n huikeasta ominaisuusvalikoimasta.

Kasvetaan yhteen tai erilleen

Vuoden 2007 jälkeen konsoleilla koettiin paljon hienoja hetkiä, joita luettelemalla saisi täytettyä varmaan kaksi joulukalenterillista artikkeleita. Tämän sekavan pohdinnan lähtöasetelmat huomioon ottaen lienee kuitenkin hedelmällisempää ottaa käsiin vaikkapa Xbox 360:n ohjain ja käynnistää konsoli. Ruudulle ilmestyvä valikkoviidakko on kuin toiselta planeetalta verrattuna laitteen alkuperäiseen – tämän voi nähdä toki positiivisena tai negatiivisena asiana.

Sitä ei käy kuitenkaan kiistäminen, että Xbox 360 kasvoi sukupolven aikana merkittävästi pelkillä ohjelmisto- ja sisältöpäivityksillä. Suomessa jouduttiin pitkään katsomaan sivusta, kun yhdysvaltalaiset näyttivät vaihtavan pelaamisen tyystin Netflixin tai muiden videopalveluiden vahtaamiseen. Verkkopalvelujen merkitys on sekä pelaamisen että muun viihdyttämisen kannalta kasvanut ja osittain mukautunut ympärillä muuttuvaan maailmaan. Pelien budjettien kasvun vastapainoksi on saatu digitaalista jakelua, jota kautta indie-pelit pääsivät tunkeutumaan olohuoneisiin. Eläkkeelle jäävä Xbox 360 ei ole konsolina enää se sama kaveri, joka innosta puhkuen kannettiin kotiin joulukuussa 2005 Kokkolan karujen katujen halki.

Xbox One ja PlayStation 4 ovat ominaisuuksiltaan melko luonnollista jatkoa edellisen sukupolven aikana nähdylle kehitykselle. Vuosien 2005 ja 2007 julkaisukoneisiin verrattuna ne tarjoavat merkittävän määrän uusia ominaisuuksia, vaikka kaikki ei ehkä ihan vielä toimikaan niin kuin elokuvissa. Jo pelkästään videointimahdollisuudet olisivat saaneet nuoren ja lupaavan Paavin tanssimaan ilosta. Kyllä ne vanhaa ja katkeraa miestäkin vähän hymyilyttävät.

Kuten menneiltä sukupolvilta muistetaan, ne uuden raudan oikeuttavat pelit tulevat sieltä aikanaan. Tuoreiden konsolien massamenestyksen kannalta kriittiseksi muodostunee, kuinka vahvasti ne onnistuvat osaltaan mukautumaan muutoksiin. Alku on aina hankalaa, eivätkä kaikki suunnitteluvaiheen visiot aina toteudu kaavaillusti. Suuren yleisön houkutteleminen vaatii työtä, mutta pelaajat ostavat pelikoneita aina.