Toimituksemme pohti viime viikolla Ihmenaisten, Lepakkomiesten ja Teräsmiesten sun muiden parasta elokuvaa ja päätyi varsin erilaisiin lopputuloksiin. Tällä kertaa keihäänkärjen terävässä päässä ovat DCEU:n suurimmat munaukset. Mitä ne ovat toimituksemme mielestä, se selviää alempaa.
Kuten Marvelin parhaita ja huonoimpia filmejä valikoidessa, otamme tällä kertaa huomioon ainoastaan firman oman elokuvauniversumin (eli sen DC Extended Universen) filmit. Tämä tarkoittaa sitä, että aiemmin julkaistut rainat, kuten vaikkapa Batman & Robin, Green Lantern, Jonah Hex ja Stamp Day for Superman jäävät pohdiskelun ulkopuolelle.
Tarkastelussa ovat siis nämä filmit, jotka keskittyvät enemmän tai vähemmän samaan juonijatkumoon: Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justice, Suicide Squad, Wonder Woman, Justice League, Aquaman, Shazam!, Birds of Prey, Wonder Woman 1984, Zack Snyder's Justice League sekä äskettäin julkaistu The Suicide Squad.
Petri Kataja
Yhtä DCEU-filmiä katsoessani pyörin kuulemma elokuvateatterin tuolissa siihen malliin, että sivustakatsojan mielestä kärsin fyysisesti näkemästäni. Ihan oikea tulkinta kyllä. Vaikka omasta mielestäni vähiten huonon DC-sarjakuvafilmin tittelistä voisi taistella useampikin raina, niin eiköhän tuo kiemurtelu nosta tämän yhden filmin muiden yli. Tai siis ali?
Kyseessä on Batman v Superman: Dawn of Justice. Ehkä suurinta pahaa katselukokemukselle tekivät hölmöt juonikuviot, mutta suurin rikos elokuvia katsovaa ihmiskuntaa vastaan oli työntää Jesse Eisenberg näyttelemään sarjakuvien yltiönerokasta ja -pahaa Lex Luthoria. Kysyn vain, että miksi? Miksi?
Ei sillä, on Eisenberg ollut passeli muissa filmeissä. The Art of Self-Defense oli esimerkiksi varsin viihdyttävä. Mutta Lex Luthorina roolitus oli niin väärä, että pahaa tekee. En tätä kirjoittaessa keksi toista yhtä huonosti ja suoranaisen väärin roolitettua hahmoa.
Rainassa on myös huomattavissa liikaa DC-puolen halua luoda isoa ja hulppeaa elokuvauniversumia Marvelin tapaan. Sen sijaan, että se koetettaisiin luoda kokonaisuus ajan kanssa, filmi ja tarina kerrallaan, koetetaan maaliin päästä aivan liian nopeasti. Tuotos esitteleekin maailmalle koko Justice Leaguen Flashista Aquamaniin "Youtube-videoina". Jippii.
Mutta ainakin Batmanin varastotaistelu lähellä tekeleen loppua oli hieno kuin mikä. Tosin vähän ennen sitä huudeltiin Martha-nimeä sen verran höpsösti, että kohtauksesta on väännetty useampaa vitsiä ja meemiä. Niin, ja Amy Adams hukattiin aika täysin tässä filmissä.
Pitävätköhän ne puheet paikkansa, että ohjaaja Zach Snyder kaavaili Lutherin rooliin Breaking Badin Bryan Cranstonia ennen kuin jokin neronleimaus sai valitsemaan Eisenbergin rooliin? Jos näin, niin... ihan syystäkin pyörin hyrränä penkissäni.
Petri Leskinen
Justice League on jäänyt mieleen sekavana ja ylipitkänä teatterikokemuksena. Liikaa päähenkilöitä, unohdettava juoni, cgi-vihollisia ja muuten vaan epäloogisia ratkaisuja. Eikä Zack Snyderin oma visio korjannut omalla kohdalla kokonaisuutta, vaan pidensi kärsimystä.
Joonatan Itkonen
Tähän kohtaan sopisi oikeastaan mikä tahansa tähän mennessä julkaistu filmi. Viimeinen vuosikymmen on ollut oikeastaan sarja toinen toistaan huonompia elokuvia, joista jokainen tavoittelee Marvelin saavuttamaa suosiota ymmärtämättä mikä tekee kilpailijan tuotoksista niin viihdyttäviä. Pahinta pohjasakkaa edustaa kuitenkin Zack Snyderin kammottavan surkeat, puolivillaista fasismia edustavat Batman v Superman: Dawn of Justice ja neljän tunnin pituinen ego-trippailu Zack Synder's Justice League. Snyder on jo vuosia osoittanut olevansa tavattoman huono sovittaja, joka harvoin ymmärtää tai välittää lähdemateriaalin päälle. Hänen versionsa Alan Mooren mestariteoksesta Watchmen väänsi supersankareita kritisoivasta tekstistä tismalleen itsensä näköisen oodin väkivallan ja lateksin hienoudelle. Näin ollen ei ollut ylläri, että niin Superman kuin Batman joutuivat kärsimään lapsellisesta maailmankuvasta.
Batman v Superman onkin ensimmäinen merkki siitä, ettei Snyderilla ole mitään syvällistä annettavaa modernia mytologiaa tulkitseville filmatisoinneille. Väkivallan kierre on vain tekosyy änkeä tarkkaan koreografioituja taistelukohtauksia peräjälkeen, eikä missään vaiheessa tunnu siltä, että Snyderilla olisi mitään sanottavaa sen seurauksista. Batman on sarjamurhaaja vain siksi, että se näyttää Snyderista kivalta. Superman ja Batman taistelevat, koska sillä voidaan myydä elokuvan nimi. Yli kolmituntinen saaga on rönsyilevä ja päätön tarjoamatta kertaakaan hetkeä, jossa katsoja voisi samaistua kehenkään tai mihinkään.
Kaikki tämä kuitenkin kalpenee Zack Snyder's Justice League -tuotoksen rinnalla, joka on tähän mennessä DC:n suurin monumentti ansaitsemattomalle egolle. Nelituntinen sekasotku on puuduttavan tylsä, onnettomasti leikattu ja edelleen ihan yhtä huono elokuva uusista kohtauksista huolimatta. Samana kesänä julkaistu Wonder Woman 1984 ansaitsee myös haukut sen typerryttävästä raiskausfantasiasta ja poliittisesta painajaismaisuudesta, jossa Gal Gadot matkaa lähi-itään opettamaan paikallisille miten ollaan aikuisiksi.
Jaakko Herranen
Justice League oli aivan kamalaa pukelia alusta loppuun – toisaalta niinpä ovat lähes kaikki muutkin DC-elokuvat. Suurimman pettymyksen puolestaan aiheutti Wonder Woman 1984, joka onnistui tehokkaasti tuhoamaan kaiken mitä mainio edeltäjänsä rakensi. Tuotos oli amatöörimäisen näköinen ja tuntuinen pökäle, jota katsoessa pintaan nousi ainoastaan myötähäpeä tekijöidensä puolesta. Harmi.
Lue myös:
