Uusi esittelykierros
Periaatteessa kyseessä on jatko-osa, mutta oikeasti The Suicide Squad edustaa täyttä pöydän putsausta. Tästä kielii jo otsikon definitiivinen "the" lisäys. Tämä ei ole se Suicide Squad, vaan se parempi. Alkumetreiltä lähtien ohjaaja James Gunn piikittelee kollegansa David Ayerin tuotannon huonoutta. Hahmot herjaavat toisiaan liiallisista esittelyistä, ja jokainen halpamainen potku maassa makaavaa kuollutta hevosta kohtaan käytetään antaumuksella. Muutama naljaileva kommentti vielä menisi, mutta DC ei ole tuotantoyhtiönä ansainnut sijaa höristä itselleen. Se vaatisi edes parin hyvän elokuvan tekemistä ensin.
Näin ollen The Suicide Squad käynnistyy määrittämättömän ajan edellisen osan jälkeen, eikä kukaan tunnu edes muistavan aiempia tapahtumia. Hahmot ovat pohjimmiltaan samoja, mutta kukaan ei käyttäydy samalla tavalla. Lopulta on vain parempi antaa asian olla, sillä rempsakka hälläväliä-asenne on kieltämättä hurmaava.
Uusi itsemurhatiimi kootaan kasaan nopeasti. Karismaattinen Idris Elba johtaa remmiä antisosiaalisena palkkatappaja Bloodsporttina, jonka yrmistelystä väännetään huumoria alusta loppuun. Vapaapainijasta näyttelijäksi muuntautunut John Cena jatkaa uransa nousukiitoa hulvattoman hauskalla roolilla Peacemakerina. Miehenä, joka uskoo rauhaan hinnalla millä hyvänsä. Luonnenäyttelijä David Dastmalchian ilahduttaa tutisevana polkkapilkku-miehenä, jolla psykoosit kulkevat käsikädessä supervoimien kanssa. Margot Robbie on aina yhtä ihastuttava, mutta jälleen kerran Harley Quinnistä ei saada mitään irti. Tiedä sitä mistä tämä johtuu, sillä erinomainen Birds of Prey osoitti miten paljon hahmolla on annettavaa.
Elokuvan sykkivä sydän kuitenkin kuuluu Daniela Melchiorille ja Sylvester Stallonelle. Melchiorin esittämä Ratcatcher 2 on riemastuttava sekoitus suloista Disney-sankaria ja murhanhimoista rottien keisaria, joka muistuttaa etäisesti Crispin Gloverin pikimustasta komediasta Willard. Stallone sen sijaan on täydellisesti roolitettu jättimäisen ihmishain ääneksi. King Shark on muinainen jumala, joka nyt haluaa sulautua moderniin maailmaan ihmisten kanssa. Pöhköstä ja pohjimmiltaan hyväntahtoisesta tappajasta irtoaakin elokuvan hauskimmat kohtaukset, ja Stallone kirvoittaa useat naurut pienillä nyansseilla.
Vanhoille lapsille suunnattu
Jos Suicide Squad keskittyisi enemmän hahmoihin ja heidän väliseen kemiaan, sen voisi jo mainita samassa kastissa parhaiden sarjisleffojen kanssa. On siis turhauttavaa, että valtaosa elokuvasta hukkuu taukoamattoman paukutuksen alle. Mikä tuntuu oudolta, sillä Gunn on aiemmin osoittanut kykynsä tasapainottaa hiljaisia hetkiä armottoman menon keskellä. Esimerkiksi Guardians of the Galaxy Vol. 2 on täynnä näitä hetkiä. Suicide Squad tuntuu siltä, kuin Gunn olisi yhtäaikaa rennompi ja varovaisempi kuin tavallista.
Rentous näkyy väkivallan silmittömänä määränä. Päitä räjähtelee, ihmiset lentelevät räsynuken lailla ilman halki, verta virtaa Volgan lailla. Jossain välissä sitä miettii, että DC yrittää ehkä turhan hanakasti todistaa olevansa "aikuisten" materiaalia. Lopulta mässäily tuntuu vaan lapselliselta, sillä vastaus jokaiseen kohtaukseen on yleensä hurmeella koristeltu. Kuolema ja väkivalta ovat raskaita seurauksia, ja jos niitä haluaa käyttää sellaisena se vaatii myös kiintymistä hahmoihin ja heidän kamppailuihin. Vaikka Suicide Squad edustaa tällä saralla valtavaa parannusta vuoden 2016 kammottavaan sekasotkuun, ei tässä silti voi puhua mistään samaistuttavasta tai muistettavasta. Toisaalta Suicide Squad on kepein DC-tuotanto sitten erinomaisen Shazam-sovituksen, joten pienet lipsahdukset alkukankeudesta kärsivälle yhtiölle sallittakoon.
Toiminta ei missään vaiheessa ole kuitenkaan huonosti ohjattua. Päinvastoin, Gunn on ensimmäinen DC-ohjaaja, joka tuntuu ymmärtävän miten näistä kohtauksista saa kaiken irti. Tuhon maantiede on selkeää ja hahmojen paikantaminen ei kertaakaan tunnu työläältä. Erityisesti pieni pyrähdys Harley Quinnin mielen sopukoihin verisen pakomatkan keskellä on valloittava. Elokuvan käynnistävä alkusysäys vetää varmasti sarjan fanit hiljaiseksi, vaikka suuria yllätyksiä ei sinänsä ole luvassa.
Ei parasta eikä pahinta
The Suicide Squad ei toimi itsenäisenä pätkänä, eikä se sitä yritäkään. Oikeastaan jokainen elementti siitä huutaa vertausta toisiin tuotantoihin. Alkupää elokuvasta kiinnittää huomiota jatkuvasti siihen, miten erilainen Gunnin versio on aiempaan osaan verrattuna. Puolivälissä yritetään armottomasti tavoittaa Paul Verhoeven-tyylistä satiiria, ja loppua voisi erehtyä luulemaan Marvel-leffaksi. Tämä johtuu siitä, että DC on tuotantoyhtiönä ristiriidassa itsensä kanssa. Sen yritykset olla "aikuisten" tuotantoyhtiö ovat epäonnistuneet, mutta samalla kiltimmät sovitukset ovat myös jääneet odotuksista vajaiksi. Gunnin palkkaus Marvelin leiristä on laskelmoitu veto, jolla voidaan yhdistää menestyneen kilpailijan resepti kotikutoiseen väkivaltaan, josta Gunnilla on uraltaan huomattavasti kokemusta.
Lopputulos tuntuu kuitenkin skitsofreeniseltä. The Suicide Squad ei ole yhtä ilkeä tai naseva kuin Gunnin uran alkuvaiheen tuotannot, mutta siitä puuttuu se myös Guardians of the Galaxyn karisma. Välillä se yllättää niin groteskiudellaan kuin sydämellisyydellään, mutta valtaosan ajasta sitä toivoisi kokonaisuuden päättävän kumpaa se tavoittelee. Käsikirjoituksen kriittisyys Amerikkalaista imperialismia kohtaan on tervetullutta naljailua, joka kuitenkin jää puolitiehen. Mikä on suorastaan hupaisaa, sillä juuri se olisi sitä aikuisempaa otetta, jota elokuva tavoittelee väkivallan keinoin.
Tästä huolimatta kyseessä on yksi parhaista DC-elokuvista, mitä on tehty. The Suicide Squad on ultra-väkivaltainen, hauska, piikikäs ja viihdyttävä. Kaikkea sitä, mitä tämän lajityypin tuotannoilta voi odottaa. Sen pettymykset kielivät enemmän elokuvan laadukkuudesta kuin heikkouksista. Gunn on luonut niin väkevän ensimmäisen osan, että siltä odottaa automaattisesti enemmän. Sen parempaa kohteliaisuutta ei voi antaa.
