Call of Duty 2 oli aika rautainen avaus Infinity Wardilta Xbox 360:n sotapelien saralla. Kolmososa onkin sitten todellinen rimanalitus sarjalle. Treyarchin tuotos jaksaa turhauttaa kerta toisensa jälkeen huonoilla checkpointeilla, ihmeellisillä bugeilla ja muuten vain rasittavalla suunnittelulla. Yksinpelikokemus Veteranilla on edellisosan eeppisen sijaan uskomattoman rasittava.
Verkkopelissä oltiin sentään menty eteenpäin, mutta se ei oikein onnistunut pelastamaan pelin mainetta minun silmissäni.
Mainion Call of Duty 2:n jälkeen kolmososalta odotti samaa herkkua uudessa paketissa, mutta jo alkumetreillä pettymys oli suuri. Pelisarjan vahvin osa, loistavasti rytmitetty yksinpelikampanja oli kolmososassa tylsä ja ärsyttävä.
Pelin pelasti kakkosesta selkeästi parantunut moninpeli, mutta kunniaa Call of Duty -pelisarjalle tämä osa ei todellakaan tuonut.
Guitar Herot olivat pitkään monille yksi syy ostaa PS2. GH2 kuitenkin muutti tilanteen, kun Xbox 360 sai oman version kitarasankarien suosikkipelistä. GH2 on monin paikoin mainio peli, sen kappalevalikoima on suuri ja monipuolinen. Ensimmäiseksi Guitar Heroksi se on kuitenkin paikoin melko vaikea. Nuottien tulee osua todalla kohdalleen, jotta ne rekisteröidään soitetuiksi ja muutamat kikkailubiisit meinaavat polttaa hermot kokonaan.
Call of Duty 4: Modern Warfaren yksinpeli on kertakäyttökamaa. Sen jauhaa kertaalleen läpi Veteran-vaikeustasolla ja unohtaa sen jälkeen tyystin. Kampanjaan on mahdutettu joitakin todella hienoja hetkiä, mutta se perustoiminta ei ole mitenkään erikoista. Myös juoni on tuttua pullaa.
Tulipa viikonloppuna taas käväistyä pitkästä aikaa lanittamassa. Miksi se tuntuu niin muinaisjäänteiseltä touhulta nykyisin?
Aikoinaan, kauan ennen Internetsiä, PC-maailmassa todellinen moninpelaaminenhan (>4) tapahtui raahaamalla raskaat pöytäkotelot ja kuvaputkimonitorit jonkun luo. Laajakaistan myötä moisesta on tullut periaatteessa turhuutta, vaikka lanittamisessa on edelleen puolensa.
Ratchet ja Clankin tuorein seikkailu on PlayStation 3:n aatelia. Yksinkertaisesit hauska ja sujuva pelimekaniikka sekä reipas huumori takaavat, että pelin parissa viihtyy helposti useita tunteja putkeen. Koukuttavuutta lisäävät kehitettävät aseet, uudet tuhon työkalut ja jatkuvasti vaihtuvat ympäristöt. Pelillisesti vaivaamaan jäävät oikeastaan vain turhat Clank-osuudet.
Lost Planetille kasattiin jossain vaiheessa jostain kumman syystä valtavia odotuksia. Olihan peli trailereissa näyttävä, mutta läpipeluun jälkeen hypetystä kummastelee. Kyseessä on varsin keskinkertainen räiskintä, jossa ei ole oikein mitään erikoista kauniin ulkoasun lisäksi.
Sega ilmoitti julkaisevansa Samba de Amigon Wiille 19. syyskuuta. Samba de Amigo on alunperin kolikkopelinä ja sen jälkeen Dreamcast-versiona julkaistu rytmipeli, jonka Wii-versiossa soitetaan marakassi-ohjainten sijaan Wiimotella ja Nunchukilla.
Sega julkaisi myös pelin kappalelistan, jonka voi katsastaa ensimmäisestä kommenttiviestistä. Kuvia ja videoita pelistä puolestaan voi ihastella sen virallisilla kotisivuilla.
Lego Indiana tarjoaa pelillisesti sitä samaa Lego-meininkiä uudella ulkokuorella. Elokuvien jalanjäljissä seuraava tarina koluaa tutut paikat, joissa kampitetaan vihulaisia, selvitetään pikkupulmia ja roikutaan köysissä. Yksinpeli on siinä mielessä haasteeton, että kuolemasta sakotetaan vain pienellä pistemenetyksellä, eikä ainoatakaan paristakymmenestä kentästä joudu väkisin renkkaamaan. Uudelleenpeluu on tosin pakollista, mikäli haluaa kerätä kaikki piilotetut aarteet. Kulta-arkkujen löytäminen avaa uusia hahmoja ja huijauskoodeja käyttöön.