Onimusha: Way of the Sword on mainio uudelleenkäynnistys klassiselle pelisarjalle

Capcom jatkaa uskomatonta voittokulkuaan: Onimusha: Way of the Sword osuu maaliinsa ja täydentää japanilaisyhtiön supervuotta hienosti, vaikka lievä yksipuolisuus himmentää kokonaisuutta aavistuksen.

Kuva

Uskomatonta kyllä, ensimmäisen Onimushan julkaisusta on jo 25 vuotta aikaa. Ensiteoksen taival valmiiksi tuotteeksi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin virtaviivainen, sillä sitä ruvettiin alun perin suunnittelemaan jo Resident Evilin vanavedessä vuonna 1997. Tuolloin Capcomilla työskennellyt suunnittelija Yoshiki Okamoto kertoi Dengeki Nintendo 64 -lehden haastattelussa idean asteella olevasta pelistä, joka tulisi olemaan jonkinasteinen Resident Evilin ninjaversio, ja se nähtäisiin tulevaisuudessa joko Nintendo 64:llä tai 64DD-lisälaitteella. Teos tulisi sijoittumaan ansoja täynnä olevaan, Spencerin kartanoa muistuttavaan ”ninjataloon”, ja taisteluissa käytettäisiin muun muassa miekkoja ja heittotähtiä. Sanomattakin lienee selvää, ettei tämä ensimmäinen iteraatio vielä realisoitunut konkreettisesti.

Kaiken kukkuraksi ensimmäisen Onimushan työnimi viittasi suoraan Resident Evilin japaninkieliseen nimeen (Sengoku Biohazard). Kehitys aloitettiin lopulta PlayStationilla, mutta projekti siirrettiin Sonyn tulevalle superkonsolille PlayStation 2:lle, kun peli oli noin 50-prosenttisesti valmis. Lopulta vuonna 2001 ilmestyneessä Onimusha: Warlordsissa on omanlaisesta otteestaan huolimatta selkeitä RE-viboja, aina esirenderöityjä taustoja, aavistuksen koomisia repliikkejä sekä tankkikontrolleja myöten. Ajat olivat tuolloin todellakin toiset, sillä Onimusha-trilogia puskettiin kokonaisuudessaan hämmentävän nopeasti ulos Capcomin toimesta. Pääsarjan teokset nähtiin vuosien 2001-2004 välillä, kun taas viimeinen spinoff eli Dawn of Dreams sai julkaisunsa vuonna 2006, samana vuonna kuin kolmososan PC-versio.

Kuva

Musashille esitellään portti Helvettiin jo reissun alkupuolella.

Kun miettii, minkälaisella tahdilla Capcom sarjaa lypsi, on hämmentävää ajatella, että uutta osaa sarjassa saatiin odottaa aina tähän vuoteen saakka. Kaksi ensimmäistä Onimushaa on sentään sittemmin julkaistu uusimmille laitteille remasteroituna versiona, kolmososan vielä odotellessa vuoroaan. Toista päärooliahan näytteli kyseisessä seikkailussa tunnetusti meritoitunut ranskalaisherra Jean Reno, joten kenties miekkosen kanssa on vielä uusioversioon liittyvät sopimusneuvottelut käynnissä. Joka tapauksessa nyt on se hetki, kun Onimusha: Way of the Sword saapuu täydentämään Capcomin supervuotta ja samalla sangen ruuhkaista pelisyksyä.

Todistusaineistoa mösjöö Renosta videopelin kannessa.

Sankari vasten tahtoaan

Teos starttaa, kun tuntematon mies löytää sankarimme Miyamoto Musashin sillan alta nukkumasta. Mies haluaisi vain syödä rauhassa, mutta läheisen miekkakoulun lapset ovat hekin ilmaantuneet paikalle patsastelemaan lounashetkeä. Lopulta riisipallo päätyy parempiin suihin (arvaa kenen), ja samuraimme suuntaa eteenpäin, vain kohdatakseen heti haastajan kilpailevasta miekkakoulusta. Kaikki varmaan arvaavat miten siinä käy. Lopulta asiat eskaloituvat pahemman kerran, kun mystiset Genma-hirviöt hyökkäävät päähenkilömme kimppuun.

Noutajahan siinä tulee, mutta ei hätää: Helvetissä oleskeleva salaperäinen vanhus herättää Musashin henkiin ja pakottaa tämän vasten tahtoaan käyttämään Oni-hansikasta, joka kykenee imemään kaatuneiden vihollisten sieluja. Hanskan sisällä on muuten jo valmiiksi Shizuka-nimisen naisen henki. Täh?

Kuva

Musashi näkee taivaalla jotain uhkaavaa.

Yhtä lailla, Musashi ei kuitenkaan ole ainoa, jolle vanhus antaa uuden mahdollisuuden, vaan myös samuraimme pahin kilpakumppani Ganryu saa oman hansikkaansa. Täten Musashin kohtalo on sinetöity, ja Genmoja vastaan taistelemaan pakotettu mies lyöttäytyy yhteen toisen Onimushan, Oni-porttia vartioivan Takamuran sekä tämän apulaisen Okunin kanssa. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että kyseinen portti erottaa maan ja helvetin toisistaan. Kolmikon tehtävänä on ensi hätään suojella kaupunkia turmelevalta punaiselta sumulta, joka vääristää kaikkea ympärillään, ja lopulta pelastaa maailma.

Rakenteeltaan uusi Onimusha on hyvällä tavalla vanhanaikainen, toisin sanoen samuraimme keskittyy lähinnä olennaiseen jopa siinä määrin, ettei puzzleiluakaan liiemmin ole.

Itselleni tuli täysin puskista, miten Onimushan tunnelmat heittelevät välillä niin laidasta laitaan. Teoksessa on kyllä paljon synkkiä teemoja ja koskettaviakin hetkiä, mutta myös hyvällä tavalla teatterimaista näyttelyä (ainakin englanniksi) ja paikoin suorastaan komediallista otetta. Käsikirjoitus on puolestaan kekseliäs, mukaansa tempaava ja pitää hienosti otteessaan jo pelkästään siitä syystä, ettei koskaan voi olla oikein varma, mihin suuntaan fiilismittari seuraavaksi kallistuu.

Pidän todella paljon Musashin persoonasta. Kaverilla on sydän paikallaan, ja hän on samanaikaisesti samaistuttava, mutta myös ärsyttävä ja joskus vähän kädetönkin. Mies kyllä hoitaa leiviskänsä kunnialla, mutta ei varsinaisesti mukisematta eikä aina edes tunaroimatta. Päähenkilöitä kohdellaan kuitenkin aina asiaankuuluvalla kunnioituksella, ja komedian sekä vakavuuden tasapaino on erinomainen. Musashin kohtaamat sivuhahmot istuvat hekin tarinan kulkuun mainiosti, ja maailmanlopun meininkiä keventävät kivasti mukana olevat sivutehtävät, kuten leijonakoirien etsiminen ja parantaminen kirouksen kynsistä tai kyläläisten ongelmien selvittäminen. Osa tekemisestä meinaa kuitenkin taantua hiukan peruspuurtamiseen.

Kuva

Oni-peilin tuijotuksessa on jotain häiritsevää.

Kioton kiertokävely

Rakenteeltaan uusi Onimusha muistuttaa jonkinlaista PS2-pelin ja modernin teoksen välimaastoa. Toisin sanoen samuraimme keskittyy lähinnä olennaiseen jopa siinä määrin, ettei puzzleiluakaan liiemmin ole. Musashi marssii enimmäkseen varsin virtaviivaisia polkuja pitkin etsien muun muassa hahmonkehitysresursseja ja keräilyesineitä sekä teilaa matkansa varrella satapäin Genmoja. Kiotoon päästessään kylä on enimmäkseen punaisen sumun peittämä, ja pitkään peli tuntuukin jopa liian rajatulta. Lisäksi seikkailun ensimmäinen puolisko vietetään enimmäkseen turhan samanlaisissa maisemissa. Kylä ei myöskään tunnu mitenkään superelävältä, kun vain osan kalustosta saa rikki ja osan ei, minkä lisäksi Musashia pidättelevät ajoittain näkymättömät seinät.

Kuva

Musashin ilmeikkyys näissä tilanteissa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Noin puolivälissä teos avautuu selkeästi, kun Musashi saa karkotettua sumua teoillaan, ja Kioton asukkaat uskaltautuvat kaduille pyytämään sankarimme apua. Samalla siihen mennessä avatut oikoreitit nousevat arvoon arvaamattomaan ja huomasin kuin varkain harhautuvani sivupoluille availemaan uusia reittejä ja tekemään sivutehtäviä. Kasvaneiden kykyjen ansiosta myös taistelemisesta tulee entistä tyydyttävämpää. Tiivistettynä voisi sanoa, että taistelusysteemi on tuntumaltaan aivan loistava, ja se jopa kannattelee aavistuksen virtaviivaista seikkailua pystyssä sen tylsimpinä hetkinä.

Kuva

Henkipeilit toimivat tallennuspisteinä, ja niiden äärellä pääsee myös kehittämään Musashin, miekan ja Oni-hanskan kykyjä.

Minäpäs sivallan, sen minä osaan

Jo ensimetreiltä alkaen on vaikuttavaa, miten painavalta toiminta tuntuu. Musashin miekkailu rakentuu tietenkin tarkan sivaltelun, mutta erityisesti oikea-aikaisen puolustautumisen, väistöjen sekä vastahyökkäysten ympärille. Samuraimme hyökkää lähtökohtaisesti kevyiden ja raskaiden miekaniskujen sekä tarvittaessa jousipyssyn voimin, kun taas oikea-aikainen parry horjuttaa vihollista ja avaa tilaisuuden vastahyökkäykselle. Mitä tarkempi ajoitus, sitä enemmän pystyy kuluttamaan vastustajan kestävyyttä.

Sekä Musashilla että möröillä on erikseen energia- ja kestävyyspalkit. Kun mitta kestävyyden suhteen tyhjenee kokonaan, vihollinen altistuu tuhoisalle Break Issen -hyökkäykselle. Yhtä lailla Musashi voi piiputtaa huonosti suorittamalla samalla tavalla, ja näinä hetkinä hän on huonossa mielessä vastaanottavainen. Joka tapauksessa taistelut tuntuvat kokonaisuutena niin tyydyttäviltä, että Way of the Swordin miekkailu saattaa olla jopa vuoden parasta mäiskettä tähän mennessä.

Kuva

Nyt otti ohraleipä.

Sarjalle ominaisesti kukistetut Genmat jättävät jälkeensä sieluja, jotka Musashi voi imeä Oni-hansikkaallaan. Sieluilla saa muun muassa menetettyä terveyttä takaisin sekä valuuttaa aseiden sekä sankarimme vahvistamiseen. Pelaajalta vaaditaan kuitenkin valppautta, sillä myös viholliset voivat imeä sieluja takaisin itseensä, inhottavasti vahvistuen. Erityisesti pomotaistoissa kannattaa yrittää olla jättämättä sieluja leijumaan liian pitkäksi aikaa. Mikäli kuolo kuitenkin korjaa, ei takapakkia tarvitse ottaa kaukaa – Capcom siis arvostaa pelaajan aikaa.

Aasinsillan kautta onkin kätevä mainita, miten upeaa jälkeä Capcom on tehnyt pomotaisteluiden suhteen. Käytännössä jokainen niistä pakottaa pelaajan opiskelemaan mörön liikkeet tarkalla silmällä, ja ensimmäisellä kerralla niitä onkin yleensä aika vaikea päihittää. Muutaman yrityksen kuluttua homma alkaa aina luistamaan, ja joka kerta kun "goljatti" kaatuu, valtaa sydämen suuri saavuttamisen ja palkitsevuuden tunne, erityisen ihanan mielihyvän kera. Tämä ei ole soulslike, vaan jotain ihan omanlaistaan: japanilaisstudion suunnittelupöydällä on selkeästi mietitty nämä jutut äärimmäisen tarkkaan.

Kuva

Musashin jousipyssystä on moneksi.

Silmäkarkkia: On. Filleriä: On

Audiovisuaalisesti teos on PS5 Prolla huippuluokkaa. Moneen taipuva pelimoottori RE Engine mahdollistaa jopa säteenseurannan ilman ruudunpäivityksellisiä menetyksiä, mutta halutessaan voi pelata myös natiivina 4K:na. Yksityiskohtien määrä on sangen mukava: Esimerkiksi vihollisten kädet, jalat ja päät lentelevät miekan liikeradasta riippuen, ja hahmot Musashin johdolla ovat mukavan ilmeikkäitä. Ilahduttavaa on kuitenkin nähdä, miten teos on alustasta riippumatta teknisesti varsin onnistunut, kuten Digital Foundryn alla olevasta videosta voi nähdä.

Kehuista huolimatta kokonaisuudesta löytyy kuitenkin myös nipotettavaa. Syntilistan kärjessä ovat ajoittain hyvin teennäinen pitkittäminen kliseemäisten "nouto-questien" turvien sekä sitä myöten rytmitysongelmat, erityisesti seikkailun ensimmäisellä puoliskolla. Ja koska pulmapähkinöitäkään ei juuri ole, häiritsi vaihtelun puute pahimmillaan aika paljon, ja olisin kaivannut näihin hetkiin ehdottomasti jotain lisää. Mutta juuri, kun alkoi jälleen vähän kyllästyttää semivirtaviivaisia reittejä pitkin tallustelu ja samankaltaisten "olkihattukummitusten" tappaminen, eteen pölähti joku äärimmäisen vaikuttava pomovastus, ja tarina nappasi jälleen tiukemmin otteeseensa. Ja toisaalta Kiotoa oli varsin hauskaa tutkia sen jälkeen, kun seikkailu avautui enemmän.

Omaan makuuni valaistus on myös paikoin aika sävytöntä verrattuna esimerkiksi tuoreimpaan Resident Eviliin, eikä ympäristöään tosiaan saa hajotettua kovin kattavasti. Tuorein Onimusha luottaa äänimaisemassaan myös yllättävän paljon pelkkään ambienssiin menneisiin osiin verrattuna, eikä ihan samoihin sävellyssfääreihin päästä kuin esimerkiksi Onimusha 3:ssa. Uutukaisen ääniraita on silti kuitenkin varsin hyvä, ja erinomaisiakin biisejä seikkailun varrelta löytyy. Pituudeltaan Way of the Sword on puolestaan heittämällä sarjansa pisin peli, sillä läpäisyyn saa uppoamaan helposti yli 20 tuntia.

Kuva

Musashi tiedostaa vastuunsa.

Capcomin resepti: lähes maailmanluokkaa jo neljännen kerran tänä vuonna

Kokonaisuutena olen hyvin vaikuttunut Onimushan uudesta tulemisesta. Käytännössä se on jälleen yksi Capcom-teos, joka ansaitsee suvereenisti paikkansa modernilla pelitaivaalla, ja sitä voi suositella kaikille toimintapelien ystäville erityisesti loistavan tarinan sekä erinomaisten taistelumekaniikoiden ansiosta. Samalla en voi olla miettimättä, miten se olisi vielä parempi, jos vaihtelua olisi hieman enemmän ja rytmitystä olisi mietitty vielä vähän pidemmälle.

Mutta kuten sanottua, nämä valituksen aiheet ovat isommassa mittakaavassa varsin pieniä. Onimusha: Way of the Sword ottaa oman aikansa avautua, mutta kun homma pääsee kunnolla vauhtiin, on helppoa nauttia matkasta. Capcom on jälleen vahvasti asian ytimessä ja näyttää, miten niitä samuraiseikkailuja kuuluu tehdä. Ja on se Musashi vaan huippu jätkä.