Yakuza 3:n julkaisu muilla mantereilla oli monen mutkan takana. Ensin pelin ei pitänyt ilmestyä ollenkaan, sitten julkaisu varmistui vain uudelleen peruuntuakseen. Soutaminen ja huopaaminen päättyi Yakuza 3:n erikoisversioon, joka sisälsi ääniraidan ja ladattavaa lisämateriaalia länsimaalaisten iloksi. Harmittavasti erikoisversio ei sisältänyt leikkuupöydälle jääneitä osia, joista merkittävin oli sarjan tavaramerkiksi muodostunut seuralaispalvelu. Japanilaistyttöjen (konsoli)deittailua joutui siis odottamaan pitkään, mutta maaliskuussa pidättäytyminen palkittiin. Niin ja kai Yakuza 4 tarjoaa muutakin sisältöä.

Neljän suora

Kamurochon alueella on säpinää. Koko trilogian näyttämönä palvellut metropoli palaa nelososassa suurempana ja koreampana. Uusiin kaupunginosiin lukeutuvat Chican alamaailma ja Rojiura pimeine syrjäkujineen. Yakuza-pelien päähenkilö Kazuma tekee niin ikään paluun, mutta tällä kertaa hän saa kilpailla parrasvalosta kolmen muun japanilaismiehen kanssa. Poliisin, koronkiskojan ja vankikarkukin kohtalot kietoutuvat yhä lähemmin toisiinsa sekä ympärillä roihuavaan mafiaklaanien välienselvittelyyn. Vaikka hyppiminen neljän pelihahmon välillä tekee kerronnasta kömpelön ja poukkoilevan, pelattavuuden kannalta ratkaisu onnistuu esittelemään mukavasti ”punaisten lyhtyjen alueen” eri kolkkia.

Useammasta perspektiivistä huolimatta päätehtävät ovat varsin yksioikoisia. Ne pakottavat pelaajan ravaamaan suurta kaupunkia edestakaisin taistelusta toiseen. Välillä kahakoidaan klubeilla ja toisinaan tapellaan toimistossa, ohjailtavan hahmon taustatarinasta riippuen. Onneksi Kamurochon kulmakunnat tarjoavat monenlaisia virikkeitä ja sivujuonteita rytmittämään toimintaa. Sivutehtävässä täytyy esimerkiksi leikkiä mallikoulun vetäjää ja valmentaa pikkukeikkoja kiertävästä mallineidistä valovoimainen tähtityttö. Kaukoidän yöhön voi myös lähteä hakemaan treffiseuraa tai laulamaan karaokeduettoja.

Pelimaailman asukkaiden kanssa touhuilu ei ole ainoa tapa polttaa aikaa. Neonvaloilla kullatut kaupat, ravintolat, yökerhot ja pelihallit vetävät kadunkulkijaa puoleensa tehokkaasti. SEGAn arcadeluolassa pääsi lentämään avaruusalusta ja räiskimään lentäviä möhkäleitä palasiksi. Ja mikä yllättävintä, paukuttelun loputtua oman pistesaalinsa saattoi ladata PSN-tulostaululle. Mutta ei se vielä mitään: tilatessani rentouttavan jalkahieronnan kauneussalongista käynnistyi minipeli, jossa piti rämpyttää näppäimiä ja pyörittää tatteja samalla, kun vähäpukeinen tyttö kiemurteli ruudulla. Session päätteeksi sain arvosanan ”säälittävä lohikäärme”. Selväksi tuli!

Luuvitonen

Yakuzan taistelusysteemi on pysynyt täysin ennallaan. Mytkeet tapahtuvat aina suljetuilla alueilla, jotka ovat täynnä aseiksi kelpaavaa irtaimistoa. Innovatiiviset tyrmäykset palkitaan kehityspisteillä, joita saa myös erilaisten haasteiden (torju viisi potkua) suorittamisesta. Lähes kaikki lopetusliikkeet nähtiin tosin jo kolmososassa, eikä perusliikkeissä tai tappelutaktiikoissa ole mainittavaa eroa. Taistelujen liioteltu väkivaltaisuus tekee rivivihulaisten mätkimisestä hauskaa, mutta pomovastukset ovat osumatarkkuutensa ja erikoisliikkeidensä takia tutun epäreiluja. Onneksi myös päähenkilöt taitavat omat erikoisjekkunsa, kuten poliisin vastaisku ja kiskurin ryntäys. Spesiaaleja lukuun ottamatta nelikko on pelattavuudeltaan hyvin samankaltainen, mikä alkaa ärsyttää, kun huomaa ostavansa hahmoille samoja liikesarjoja neljättä kertaa.

Mojovien lopetusliikkeiden ja hidastuksien ohella komeita mättökohtauksia katsellaan välinäytöissä, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Vakuuttavan näyttelytyön ja hillityn tyylikkään ohjauksen ansiosta pidempiäkin pätkiä katsoisi kyllästymättä, mutta toisinaan lörpöttely uhkaa viedä liikaa aikaa taistelukoreografialta, kun dialogi jankuttaa saman asian ympärillä. Kaikkia päätarinan kohtauksia ei ole ääninäytelty, mikä on jokseenkin ymmärrettävää sisällön määrän takia. Sivuhahmojen ja aktiviteettien kanssa teksti-ikkunoita joutuu kuitenkin lukemaan pienen romaanin verran, joten samaa ei soisi tapahtuvan pääjuonen kanssa. Tässä vaiheessa lienee myös hyvä muistuttaa, että Yakuzaa ei ole dubattu englanniksi, vaan peli sisältää alkuperäisen ääniraidan enkkuteksteineen.

Yakuza 4:n iskevyys riippuu poikkeuksellisen paljon omakohtaisesta mausta. Pelin puutteet ja kömpelyydet ovat japsiropegenren tavaramerkkejä ja sarjan pelaajakunnalle jo tuttuja. Itse pidin kolmannen osan juonikuvioita terävämpinä, mutta nelosen silkka tekemisen paljous kompensoi. Yakuza 4 on perusvarma jatko-osa, joka ei keksi pyörää uudestaan vaan tarjoilee faneille kymmenien tuntien edestä seikkailuja Kamurochon metropolissa.