Pelin Enhanced Edition -versio, joka on jo entuudestaan tuttu muilta alustoilta, on vastikään julkaistu Nintendon Switch 2 -konsolille.
Seikkailun makuun on päästy aiemmin ykkös-Switchillä, mutta miten se taipuu uudemmalle hybridikonsolille?
Jos sallitte ihan pienen kertauksen
Kuten Little Nightmares II Enhanced Editionin nimi kertookin, niin kyseessä on jatko-osa vuonna 2017 ihastuttaneelle Little Nightmares -kauhuilulle. Tuo ruotsalaisen Tarsier Studiosin helmi sai peräti kolmen eri alustan arvioissamme täydet viisi tähteä viidestä. Sitä kuvailtiin muun muassa brutaaliksi ja kauhistuttavaksi, lumoavaksi ja herkäksi.
Kauhuntäyteisen pakomatkan pääosassa nähtiin keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut Six-lapsi, joka eteni suhteellisen lineaarisen matkan läpi yksi toistaan pelottavampien ympäristöjen. Painostava tunnelma ja siihen mainiosti sopinut äänimaailma sai ihokarvat nousemaan pystyyn hyvällä tavalla.
Vuoden 2021 jatko-osa ei saanut sivustollamme aivan yhtä lämmintä vastaanottoa. Myös sen tunnelmaa kehuttiin, mutta sen uusia taistelumekaniikkoja pidettiin kompastuskivinä. Arvosanaksi valikoitui kolme tähteä viidestä.
Nyt tuo kakkososanen on siis tehnyt paluun uudelle alustalle, päivitettynä. Uudistuneesta versiosta vastaa brittiläinen Supermassive Games, joka on itse asiassa vastuussa myös Little Nightmares III:sta, joka ei kerännyt suoranaista ylistystä arviossamme.
Oli miten oli, niin jo tässä kohtaa voinee sanoa, että itse pidin painajaissaagan toisesta osasta hieman enemmän kuin Petri omassa arviossaan. Ainakin täpärästi, sillä arvosana pyöristyy tällä kertaa ylös neljään tähtöseen. Alempana tarkemmat perustelut.
Sitten hurjaan asiaan
Little Nightmares II on ykkösosan tapaan tasoloikkaa ja aivopähkinöitä sekä kauhua yhdistelevä kokemus. Se on kuitenkin kunnianhimoisempi kuin edeltäjänsä, sillä kaikki on nyt suurempaa ja kauniimpaa kuin aiemmin. Pääosassakin nähdään tässä julkaisussa kaksi lapsukaista, joista pelaajan ohjaukseen päätyvä Mono on täysin uusi tuttavuus. Sivuhahmona, suuren osaa matkassa mukana kulkevana "apulaisena", kulkee edellisen osan Six-tyttönen.
Kaksikko tekee matkaa 2,5D-maailmassa vihollisilta piilotellen, pomppien, kiipeillen, ongelmia ratkoen ja välillä kauhuja pakoon juosten. Kerronta on todella riisuttua, sillä minkään sortin dialogia tai suurta tarinaa ei ole.
Peli jakaantuu kouralliseen alueita, jotka kaikki ovat synkeitä ja, yllätys yllätys, painajaismaisia. Ensimmäisenä koettava metsä on suorastaan leppoisa verrattuna siihen, mitä matka tuo tullessaan. Tuo pöpelikkö on kuin tutoriaali, jonka jälkeen alkaa sitten varsinainen meno, ja maisemat muuttuvat huomattavasti jännittävämmiksi.
Näin etenkin silloin, kun Mono saa käsiinsä taskulampun. Tämän myötä ympäristöt muuttuvat pimeämmiksi ja käsissä oleva valonlähde saa varjot tanssimaan seinillä. Näillä hujakoin yksi pimeyteen reagoiva vihollinen sai kaikki ihokarvani pystyyn ensikohtaamisellaan.
Kuten mainittua, on kaikki tällä kertaa suurempaa, mikä näkyy muun muassa siinä, että osa pelialueista on hitusen liian pitkiä, etenkin tarinan keskivaiheilla.
Tämä on pieni natina verrattuna nimikkeen isompaan uudistukseen, taisteluihin. Mono joutuu nimittäin puolustautumaan vihollisten hyökkäyksiltä useammankin kerran läpi seikkailun. Kuten Petri pelin normiversion arvostelussa aikoinaan kirjoitti, on muun muassa kirveiden käyttäminen aseina yksi tuotoksen isoimmista kompastuskivistä.
Lue myös: Meille luvattiin painajaisia, saimme unettavan kokemuksen
Päähahmomme on sen verran pieni, että vaikkapa kirveen massa ei liiku ihan noin vain ja hyökkäyksien suorittamisessa menee oma aikansa. Hudeista rankaistaan, mikä tarkoittaa lähes aina varmaa kuolemaa. Tämä harmittaa etenkin astetta suuremmissa yhteenotoissa, joissa vihulaisia vyöryy päälle yksi toisensa perään. Vaikka kankea esineiden käyttö onkin tarkoituksellista, niin se ei tarkoita, että ainakaan itse nauttisin siitä. Etenkään nimikkeen viimeisessä yhteenotossa.
Kuoleman koittaessa palataan onneksi suhteellisen nopeasti edelliseen tallennuspisteeseen, mutta turhautuminen nostaa silti päätään useammat kerrat.
Sama fiilinki iskee kasvoille myös tasoloikatessa sekä pakokohtauksissa. Välillä on vaikea hahmottaa, missä hypyn kohteena oleva tasanne on syvyyssuunnassa, tai pako tyssää väärin ajoitettuun napinpainallukseen.
Kauhu sekä säikytys toimivat parhaiten ensimmäisellä kerralla. Kun siis koettaa juosta Monoa jahtaavaa olentoa karkuun useamman kuoleman jälkeen, ei tunne ole enää sama. En tiedä onko tälle asialle tehtävissä mitään sen suurempaa, mutta toistuvat kuolemat syövät kauhun tehoa, vaikka kohtaukset ovatkin aluksi erinomaisia.
Hui miten mainiota
Kaikesta edellisen otsikon alla olevasta natinasta huolimatta voin sanoa enimmäkseen pitäneeni Monon kanssa matkaamisesta, ongelmien ratkomisesta sekä pakenemisesta.
Tunnelma on parhaimmillaan hyytävä, kiitos ruudulla näkyvien kamaluuksien ja taustalla kuuluvan mainion äänimaiseman. Maailma on iso ja vaarallinen, Mono ja Six taasen avuttoman pieniä, se tulee selväksi. Isot ja hirveät olennot vaanivat siellä ja täällä, eikä niiden välttelyyn usein toimi mikään muu kuin varjoihin tai huonekalujen alle piiloutuminen.
Mutta silloin kun painajaismaailman olennot alkavat jahtaamaan sankarikaksikkoamme, niin sykkeen ja niiden aiemmin mainittujen ihokarvojen nousu on lähes taattua. Tunnelmanluonti on kohdillaan suurimman osan ajasta.
Aivopähkinät vaativat toisinaan muutaman tovin pohtimista, mutta mihinkään kohti ei jää jumiin paria tovia pidemmäksi aikaa. Variaatiota aiempaan saadaan ottamalla toinen hahmo mukaan ongelmien ratkaisuihin.
Jonkinmoista uudelleenpeluuarvoa tai lisäkestoa on saatu piilottamalla ympäri alueita hattuja sekä muiden lasten "varjoja" kerättäväksi. Lopputeksteihin asti pääsemisessä meni itseltäni noin viitisen tuntia, mutta matkan varrella jäi puolen tusinaa asiaa keräämättä. Tarinan pituus on ainakin omasta mielestäni aikamoisen passeli, sillä yhtään pidempään kokemusta en jäänyt kaipaamaan.
Iik ja kääk
Entä mitä uutta The Enhanced Edition tuo mukanaan? Supermassive Games on lyhentänyt latausaikoja, parannellut resoluutiota sekä lisännyt maailmaan yksityiskohtia. 3D-äänimaisemaa on myös kohennettu, jotta lopputulos olisi immersiivisempi. Koko komeus pyörii myös 60 kuvan sekuntivauhdilla.
Tämä kaikki tahtoo sanoa, että peli näyttää nyt paremmalta kuin vaikkapa ykkös-Switchillä. Nimike ei ole lainkaan hassumpaa katseltavaa, käyttipä sitten konsolin omaa näyttöä tai televisiota. Myöskään minkään sortin nykimistä tai paukkumista ei pelatessa huomaa. Switch 2:n ohjainten HD Rumble, tuo hulppea tärinätoiminto, ei tosin ole sen suuremmin käytössä. Kun jotain tapahtuu hahmoille, niin ohjain tuntuu tärähtävän joka kerta samalla tavalla.
Uudistusten listausta katsomalla selviää, että mikäli on seikkailun ehtinyt jo kokea aiemmin, eivät nämä uudistukset ole riittävä syy hypätä pelin pariin toistamiseen. Ulkoasu on koreampi ja sulavampi, mutta mitään varsinaista uutta sisältöä ei ole mukaan ympätty.
Kokonaisuutena pidin Monon ja Sixin seikkailusta kohtuullisen paljon. Tähtiarvosanaa piti pohtia pitkään, sillä kyseessä on omaan makuuni kolmen ja puolen tähden kokemus. Pyöristääkö ylöspäin vai alaspäin? Itse olisin kääntämässä arvosanaa ylöspäin, neljään. Sen verran hyytävät kohtaukset ja tunnelma tässä koitoksessa oli.
Ensikertalaiselle The Enhanced Edition on oiva valinta, mikäli ei satu kammoksumaan noita lapsuusajan painajaisia.
Lisää aiheesta:
