Pelissä on paljon potentiaalia, mutta paras terä on hukattu todennäköisesti kiireeseen. Aitoon Conan-tyyliin pelistä löytyy lihaksikkaita miehiä, litrakaupalla verihurmetta sekä paljaita tissejä.

Pelistä muuten löytyy yksi ärsyttävimmistä loppupomoista.

Ei voi kuin yhtyä Dragonflyn kommenttiin pelistä. Poikkeuksena lähinnä se, että en itse juuri "hypettynyt"-pelistä, vaan pahin pettymys tuli lähinnä heikon musiikkivalikoiman sekä laimentuneen huumorin takia.

Tönkkö ohjattavuus ja tehtävien samankaltaisuus (lainaan tämän dragonflyltä) tuntuu kuuluvan GTA:n tyyliin, valitettavasti. Näiden lisäksi pelissä on, San Andreaksen tapaan, hieman liikaa "sosialisointia" sekä turhia minipelejä.

Pelimoottorissa selkeää parannusta Guitar Hero 3:een nähden, eteenkin HO/PO-systeemi on kokenut huikean muutoksen parempaan, mutta valitettavasti itse pelin sisältö on hieman unohdettu. Aerosmithiltä on aivan liikaa materiaalia "kultaiselta" 70-luvulta ja samalla kuitenkin unohdettu osa 80-luvun ja lähes kaikki 90-luvun hitit.

Kings and Queensistä kuitenkin iso plussa!

+ Erittäin hyvää viihdettä sohvabileisiin!

+ Mukavuutta tuo astetta vaikeampi peli, kuin edeltäjänsä.

- X-nappulaa joutuu käyttää lliikaa "skippeihin". (paina sitä äksää jo!) =)

Näiden veijarien matkassa viihtyy niin isompi, kuin pienempikin pelaaja.
Tarina on sopivan mittainen ja tutkittavaa löytyy ympäri galaksia.

Ääninäyttely on suhteellisen tasokasta, jopa suomeksi.
Paikoin graafiselta anniltaan pistää kampoihin Pixarin animaatio-elokuvillekkin..

Narikon ja Kain tarina on kuvattu elokuvamaisesti.
ääninäyttely, grafiikka ja juoni on täyttä rautaa.
Pelin puutteena voisi mainita lyhyen keston, mutta vaikeusastetta nostamalla pelin kestoa voi pidentää tarpeeksi paljon.

Suosittelen kaikille mättö-pelien ystäville, tarinaa on kuitenkin paljon kilpailijoitaan enemmän.

Astetta realistisempaa jääkiekkoa, joskaan HD-grafiikat eivät tässä pelissä aiheuttaneet säväreitä.
Tekoäly pelaa kuitenkin rehdisti, toisin kuin kilpailijan näkemyksessä jääkiekosta.

Ainoa puutte on liigojen vähyys, mutta muutoin peli on silkkaa rautaa.

Lost: Via Domus seuraa Lost televisiosarjan kahden ensimmäisen kauden tapahtumia tuntemattoman valokuvaajan silmistä. Ottamatta kuitenkaan televisiosarjasta mukaan sitä tärkeintä, eli jännitystä. Peli on tylsä ja itse pelaaminenkin on vain näennäisesti läsnä. Pelaaja juoksee paikkaan A, keskustelee jonkun sarjan hahmon kanssa, juoksee paikkaan B ja välivideo alkaa. Tarina on sinänsä mielenkiintoinen, mutta tylsä ääninäyttely ja tönkkö dialogi pilaavat tunnelman.

Pelissä ei vain ole tarpeeksi sitä jotain, mikä tekee televisiosarjasta niin hyvän.