Strategiaa, eikun roguelikea, eikun talon rakentelua, eikun...
Mewgenics on kunnianhimoinen sekoitus lajityyppejä, joka on sisällöltään niin laaja etteivät edes sen tekijät muista tai tunne kaikkia asoita, mitä sen sisuksista löytää. Vajaan viikon mittaisen pelisession aikana ehdin nähdä pelistä vain murto-osan sen kentistä, esineistä, kissoista tai pomoista. Kun kysyn näiden määrästä, McMillen ja Tyler Glaiel pyörittelevät käsiään ja miettivät pitkään.
"Pomoja on ainakin yli 50, jos minipomot lasketaan mukaan", Glaiel laskee. "Eri aseita ja kissayhdistelmiä onkin sitten sadoittain."
McMillen naureskelee demon aikana törmänneensä testissä variantteihin, joiden olemassaolosta hän ei edes tiennyt. "Minulle tuli vastaan lepakkomaiset korvat, jotka antoivat mahdollisuuden nähdä kenttiin piilotettuja salaisuuksia. Ajattelin, että onpas hienoa, en tiennyt tämän olevan pelissä!"
Lopputuloksena on massiivinen kokonaisuus, jonka selättämisessä kestää satoja tunteja, tekijät arvioivat.
Monipuolisuus onkin yksi pelin suurimpia valtteja ja se osa-alue, joka on helpoiten selitettävissä. Kaikilta muilta osin Mewgenics onkin sitten vaikeampi kaupiteltava. Se on osittain roguelike-peli, jossa jokainen kierros on täysin erilainen ja kuolema korjaa jatkuvalla syötöllä, kunnes jossain välissä onni kääntyy pelaajan puolelle ja hahmot alkavat rikkoa mekaniikkoja kaksin käsin.
Samalla se on myös strategiapeli, jossa yhdistellään shakkia ja tarkkaa rosterirukkausta, sillä jokainen taistelu vaatii monipuolisen tiimin vastaamaan pelin satunnaisesti generoituviin vihollislaumoihin. Mutta se on myös jonkinasteinen lifestyle-rakentelu-hybridi, jossa kissoille rakennetaan kotia, niitä jalostetaan sukupolvesta toiseen, ja lopulta pistetään lihoiksi siinä toivossa, että tulevaisuus on jollekin toiselle hitusen parempi.
Sen mekaniikat lainailevat niin XComista kuin Magic the Gatheringistä, mutta harvoin tuntuvat suorilta kopioilta. McMillenin ja Glaielin rakentama pelilooppi on addiktiivinen yksinkertaisuudessaan, joka huijaa pelaajan uskomaan, että se myös pysyy simppelinä.
Mewgenicsissä piisaa ideoita ähkyyn asti. On siis vaikuttavaa nähdä ettei se tunnu sekavalta tai kömpelöltä edes näin aikaisessa vaiheessa.
Lautapelimäistä toimintaa
Valtaosa Mewgenicsin toiminnasta tapahtuu isometrisellä pelilaudalla, jossa katit käyvät raivoisaa taistoa entistä makaaberimpien vihollisten kanssa.
Aluksi matsit ovat yksinkertaisia mittelöitä siitä, kuka lyö toista kovempaa. Hyvin nopeasti ne kuitenkin kehittyvät hoksottimia vaativiksi taktikoinneiksi, joissa pienikin lapsus voi pilata pitkän ottelun yhdessä hetkessä.
Jokaisella vuorolla niin kissa kuin viholliset voivat liikkua, lyödä, parantaa, tai käyttää taikoja. Kaikille näistä on omat pisteet ja niin kauan kun esimerkiksi voimavaroja riittää tankissa, katti voi piestä toista kuin vierasta sikaa. Vastapainoksi liikkuminen on kerrasta poikki. Kuten shakissa, jahka paikkaa on kerran siirretty, sitä ei enää muokata kunnes seuraavalla vuorolla. Jokainen hyökkäys pitää siis miettiä monelta eri kantilta ja vihollisten taidot huomioiden.
Samalla kentät ovat oma vaaransa. Testauksen aikana törmäsin esimerkiksi viemärissä sijaitsevaan saarekkeeseen, jossa ympäröivät kanaalit liikuttelivat sinne eksyneitä hahmoja väkivaltaisesti paikasta toiseen. Mikäli he törmäsivät siirtelyn aikana toisiin hahmoihin tai esineisiin, niin he luonnollisesti ottivat siitä pataan ja urakalla. Toisaalla maan alla sijaitsevassa onkalossa outo luonnonilmiö syöksi salamaa satunnaisin väliajoin jatkuvasti muuttuviin kohtiin kentästä. Yritykseni saada vihollinen istahtamaan juuri näihin ruutuihin ei mennyt kuten toivottu, mikä johti oman kattini flambeeraukseen.
Kierrokset käynnistyvät oman nelihenkisen kissajoukon valinnalla. Näille annetaan kaulapannat, jotka määrittävät heidän hahmoluokkansa. Ne ovat puolestaan hyvin perinteisiä, joskin vain pohjimmiltaan. Sekoituksesta löytyy maagia, pappia, soturia ja jousimiestä, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sen oudommiksi kombinaatiot muuttuvat.
Mikäli kissat selviytyvät reissustaan takaisin kotiin, he pääsevät nauttimaan eläkepäivistä, eikä katteja voi viedä uudelle matkalle. Tämä pakottaa pelaajan miettimään strategiansa uusiksi joka kerta, varsinkin kun seuraavan sukupolven mirreillä on täysin satunnaiset statistiikat ja taidot verrattuna edeltäjiinsä. Tässä kohtaa se paljon puhuttu eugeniikka tulee kuvioihin, sillä nokkelat pelaajat voivat koulia mutaatioilla ja sopivilla parituksilla älyttömiä yhdistelmiä, joilla valloittaa maailmaa.
Tämä vuorovaikutus näkyy pomotaisteluissa, Glaiel ja McMillen lupaavat.
"Jokaisella pomolla on vähintään kolme hyvin erilaista taktiikkaa, jolla heidät saa helposti hengiltä", McMillen kertoo. "Puhumattakaan kaikista esineistä tai taidoista, joita voit löytää matkan varrelta."
Glaiel jatkaa: "Testaamme peliä jatkuvasti ja hienosäädämme vaikeustasoa ja alkupään kipukohtia sitä mukaan. Yksi alkupään pomoista, Hippo Queen, ei esimerkiksi ilmesty rotaatioon kunnes olet voittanut toisen pomon vähintään kolmesti."
Tämä tarkkaan pohdittu kokonaisuus näkyy myös pelikierrosten pituudessa. Peli antaa mahdollisuuden palata takaisin kotiin jokaisen ison pomotaistelun jälkeen, mikä puolestaan tarjoaa tilaa hengähtää ja rakentaa seuraavaa armeijaa omalla ajalla.
"Yksi pelikierros on aina kolmen maailman mittainen," Glaiel opastaa. "Täysi pelikerta kestää noin yhden ja kahden tunnin välillä, mutta voit aina tallentaa ja lopettaa halusi mukaan. Aluksi kierrokset toki kestävät pidempään, kun pelaajat vielä tutustuvat mekaniikkoihin ja lukevat jokaisen opasteen monta kertaa. Sen vuoksi myös rajoitamme alussa kenttien määrää."
"Kotiin palaaminen antaa mahdollisuuden säästää matkalta löydetyt esineet ja aseet seuraavalle kierrokselle," McMillen jatkaa. "Mutta se tarkoittaa valintaa keskeyttää kierros ja aloittaa kaikki alusta."
Talossa ei myöskään automaattisesti ole aina tilaa kaikille löydetyille esineille. Tätä varten kotia pitää laajentaa eri päivitysten myötä, joiden hankkiminen tuo mukaan oman minipelinsä. Groteskista maailmasta löytyvät kauppiaat nimittäin hyväksyvät valuuttana vain eri kuntoisia ja ikäisiä kissoja, eivätkä heidän tarkoitusperät ole aina sieltä parhaimmasta päästä. Ei kestää kauaa, kun Mewgenics pakottaa pistämään katteja lihoiksi oikein urakalla, jotta seuraavat soturit saavat mahdollisuuden päästä lyhytikäisille eläkepäiville edes hetkeksi.
Kuten muissakin osa-alueissa, tämäkään päätös ei ole lopulta niin yksinkertainen, kuin päällepäin arvaisi. Myöhemmin kampanjassa pelaajan kotia pitää puolustaa hyökkääviltä mutanteilta ja hirviöiltä, jolloin niin eläköityneet katit kuin pennutkin joutuvat tositoimiin. Mikäli jokainen on lähetetty liimatehtaalle, koti jää vailla turvaa.
Omanlainen hyvässä ja pahassa
Mewgenics näyttää, kuulostaa ja harmittaa hyvin tutulla tavalla. McMillenin omalaatuinen huumorintaju on näkyvissä sen jokaisessa osa-alueessa.
Tämä tarkoittaa, että mikäli Binding of Isaac tai Super Meat Boy eivät naurattaneet, niin Mewgenics jättää varmasti kylmäksi. Se hykertelee yhä samoille asioille, mille McMillen naureskeli 13 vuotta sitten, kun peli sai ensimmäisen muotonsa. Ylipainoisuus, autismi, mielenterveydelliset viat ja lukemattomat muut todellisen maailman ongelmat lyödään armotta yhdeksi vitsiksi pelimekaniikkojen kustannuksella.
Sille voi joko nauraa tai se etoo niin paljon, ettei itse upea pelattavuuskaan auta asiaa. Välimaastoa on vaikea nähdä.
Mutta tämä tarkoittaa myös, että McMillenin ja Glailein visio on tarkkaan harkittu ja jopa jollain tasolla auteur-teoriaa kannattava. Sen tunnistaa heidän peliksi vaikka siitä näkisi vain pienen vilahduksen. Kuten Tim Burtonin elokuvat ja taideteokset, Mewgenics on Binding of Isaacin tavoin tekijänsä peilikuva, jota on tavalla tai toisella pakko arvostaa. Meni syteen tai saveen, McMillen ei kumartele tai pyydä anteeksi visiotaan.
Iso osa pelissä nähdystä huumorista perustuu sanaleikeille ja hyvän maun koettelulle. Hahmot ovat kaikki eri tasolla kammottavia niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Joiltain puuttuu ruumiinosia, toisilla taas sammaltaa iho, kun taas mutanttien eri ulokkeet vuotavat nesteitä, joiden koostumus on paras jättää mysteeriksi. Sivuhahmot naureskelevat kaikelle, mitä he aikovat tehdä kissoille jahka saavat kätensä niihin.
Yksinkertaisesti todettuna Mewgenicsin maailma on niin ankea ja ilkeä, että siitä on vaikea löytää iloa tai naurettavaa pitkiin pelisessioihin. Sanaleikit toki saavat hymisemään ja kissojen satunnaiset heitot ovat sopivan pöhköjä, mutta kokonaisuus on raskasta pelattavaa.
Sysimusta huumorintaju tuntuu olevan myös ristiriidassa ääninäyttelyn ja musiikin kanssa. Pomotaisteluihin on nauhoitettu uusia biisejä, jotka kuulostavat 50-luvun animaatioissa kuulluilta ralleilta. Samoilta, joita Cuphead hienosti ammensi omaan tyylinsä vuosia sitten. Maukumiset on puolestaan nauhoitettu täysin kieli poskella.
"Aluksi meitä oli äänittämässä vain muutamia kavereita ja perheenjäseniä", McMillen kertoo kattien äänistä. "Sitten sana kiiri pelikehittäjien ja striimaajien korviin. Lopulta sain viestejä yllättävän korkean profiilin faneilta, jonka jälkeen päätin, että yrittänyttä ei laiteta ja aloin lähettämään viestejä häpeilemättä vielä suuremmille artisteille ja näyttelijöille, joista yllättävän moni lähti mielellään mukaan!"
Lopputulos on jatkuvasti yllättävä sekoitus puolituttuja ääniä, jotka saavat hymyilemään pöhköydellään. Virallinen lista osallistujista nähdään pelin lopputeksteissä. Sitä ennen heitä ei paljasteta. McMillenin mukaan näissäkin nähdään kasoittain eri variantteja.
"Jokaisella äänitetyllä rykelmällä on oma harvinaisuutensa. Saatat törmätä jossain välissä autotunella varustettuihin katteihin, tai jopa sellaisiin jotka vain höpisevät omiaan."
Paljon ja sitäkin enemmän
Mewgenics on nykyisessä muodossaan hyvin, hyvin pitkällä kehitysvaiheessa. Muutaman päivän pelisessio antoi vain maistiaisen kaikesta, mitä siltä voi odottaa. Eikä ihme, sillä peli on ollut jonkinasteisessa kehityksessä reilun vuosikymmenen ajan. Se on jatkuvasti pyörinyt tekijöidensä mielessä jopa silloin, kun se virallisesti oli jäissä.
"Mikään yksittäinen osa-alue ei ole tuntunut vaikealta", McMillen summaa. "Mutta itse kehitysprosessi on ollut maratoni. Sitä on yksinkertaisesti niin paljon."
Tällä hetkellä Mewgenicsin suunniteltu julkaisu on 10.2.2026, eli ihan muutaman kuukauden sisään. Sitä ennen tekijät haluavat vielä rukata pelin vaikeutta, esineitä ja lukemattomia eri osa-alueita, joista he eivät vielä edes hiisku sanallakaan. Pelisessiomme oli tarkkaan rajattu tiettyihin kenttiin. Taidokkaimmat pääsivät näkemään vilahduksen siitä, mitä niiden jälkeen tapahtuu. McMillen ja Glaiel maalailevat sen olevan yhtä suuri muutos, kuin se hetki Binding of Isaacissa, jossa kaikki tuttu käännetään päälaelleen.
Mewgenics on erikoinen tapaus, jollaisen olemassaolosta voi vain olla iloinen. Se ei todellakaan sovi kaikille, enkä ole vielä itsekään täysin varma, mitä miettiä sen kaikista ideoista tai rosoisesta huumorintajusta. On kuitenkin mahdotonta kieltää, etteikö se ole kahden äärimmäisen lahjakkaan pelisuunnittelijan taidonnäyte, joka rikkoo lajityyppien rajoja nerokkaasti.
Sen syvät mekaniikat ja koukuttava pelilooppi ovat niin upeasti hienosäädettyjä, että kokonaisuuteen on helppo eksyä lukemattomiksi tunneiksi. Kokeilun perusteella jään odottamaan hyvin innokkaasti lopullista versiota, jonka parissa voin kasvattaa täydellisen armeijan murhanhimoisia kissoja, jollaista maailma ei varmasti ole ennen nähnyt.
