Cold Fear

Sanottakoon heti alkuun, että Cold Fear on kehnohko Resident Evil -kooni. Pelaaja ohjaa amerikkalaista rannikkovartijaa, Hansenia, joka lähetetään tutkimaan mystistä rahtilaivaa. Laivalle lähetetty merijalkaväkitiimi kun teurastettiin kylmästi. Aivan, yksin rannikkovartija lähetetään tutkimaan, mikä tappoi kasan merijalkaväkeä.



Oi, oi, mikä kummitus tuolla?

Kuten arvata saattaa, aallokossa ajelehtiva ränsistynyt laivankappale on täynnä iljettäviä mörköjä - tässä tapauksessa venäläisiä biomutantteja. Hansenin tehtävänä on tutkia, mitä laivalla on tapahtunut, ja lopulta hoitaa ongelma. Pelaaja ohjaa Hansenia kolmannesta persoonasta Resident Evil -pelisarjan tapaan. Kuvakulmat eivät ole valmiiksi lukittuja, vaan kamera kieppuu ja vaappuu, paikoin häiritsevänkin paljon.

Oletuskuvakulmasta pelattaessa aseen käyttäminen on käytännössä mahdotonta. Olkanäppäimestä kuvakulma siirtyy suoraa Hansenin pään taakse, joka osoittautuu kaikin puolin paremmaksi. Liikkuminen on helpompaa, mutta ennen kaikkea tähtääminen on mahdollista. Mutantteja tulvii ruudulle sellaista vauhtia, että L1:stä ei halua päästää pois koko pelin aikana. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Hansen ei kuitenkaan osaa juosta tähdätessään. Pelaajan on siis valittava, haluaako olla valmis käyttämään asetta vai juoksemaan.

Mitään automaattitähtäystä Cold Fear ei tarjoa, vaan pelaajan on itse sohittava aseellaan heiluvassa laivassa. Tämä olisi muuten varsin helposti omaksuttava ratkaisu, mutta kun pirulliset vihulaiset eivät suostu kuolemaan muuta kuin pääosumista. Toki mutantit saa väliaikaisesti lamautettua pumppaamalla ylävartalon täyteen lyijyä, mutta tällä tyylillä panokset loppuvat ennen kuin rannikkovartija ehtii kiljaistakaan. Hieman kömpelö tähtäysjärjestelmä pitää huolen siitä, että haastetta Cold Fearista kyllä löytyy. Onneksi muutamassa aseessa on sentään laser-tähtäin, ilmeisesti Jenkeissä rannikkovartijan vakiovaruste, urakkaa helpottamaan.



Oon meripeikko hä-rä-räh-hää!

Resident Eviliin tottuneille viholliset ovat peijakkaan nopeita. Laahustavia zombieita tulee ikävä biomutanttien sinkoillessa pelaajaa kohti älyttömällä nopeudella kirves kädessään. Erilaisia hirviöitä tulee vastaan mukavahko kasa, mutta nämä eivät omaperäisyydellään yllätä. Parasiitit ja muut vekkulit on jo muutamaan kertaan nähty. Erityismaininta ärsyttävyydestä menee kirvestä heilutteleville ex-keittiömestareille, jotka kuolemansakin jälkeen jatkavat matkaa kirveellä huitoen. Kapeilla käytävillä näiden epelien sivallussarjalle ei voi mitään, vaan Hansen joutuu moneen kertaan miehekkäästi kestämään teräaseen viillot.

Mörköjen pilkkomiseen on onneksi tarjolla kohtuullisen runsaslukuinen, vaikka sitäkin perinteisempi, asearsenaali. Mutanteilta voi poksautella päitä erilaisilla kivääreillä ja pistooleilla, tai vaihtoehtoisesti kranaatin- ja liekinheitin toimivat mainioina käristysvälineinä. Cold Fearin kanteen on läiskästy K-18 -merkintä. Tämä johtuu valitettavasti enemmänkin verellä mässäilystä kuin pelottavasta tunnelmasta. Päät räjähtelevät naurettavan näköisesti, ja veret roiskuvat kameran linssiin. Mutanttien kirkuminen on enemmän koomista kuin pelottavaa.

Peli sijoittuu siis venäläiselle rahtilaivalle. Idea kuulostaa paperilla mielenkiintoisemmalta kuin mitä käytännössä on. Tilat laivan ruumasta voisivat sijoittua mihin tahansa varastorakennukseen taikka salaiseen tutkimuslaboratorioon. Vaikka paatti ei ole kovin kookas, on siellä suunnistaminen vaikeata. Minkäänlaista karttaa kun ei ole saatavilla! Hermostuttavasti jotkut ovista lukkiutuvat itsestään, eikä palaaminen samaa reittiä ole enää mahdollista. Kiertelyä on siis luvassa, ja paljon. Paikoitellen Hansen sentään ilmoittaa pelaajan olevan hieman väärällä suunnalla. Valikoista näkyy mihin olisi määrä mennä, mutta kuinka ihmeessä pelaajan pitäisi tietää missä päin vaikkapa varastohuone sijaitsee?

Nerokkaasti vihollisia ilmestyy paikoitellen tyhjästä lisää, ja jo kertaalleen siivottu huone saattaa uudella visiitillä vilistä örrimörrejä. Myös vihollisten sijoittelu ihmetyttää. Paikoitellen kirvesmiehet vaanivat heti oven vieressä, eikä pelaajalle jää ollenkaan aikaa reagoida. Tallennussysteemikin hakee vertaistaan. Tallennuspaikat on sijoiteltu sinne sun tänne, eikä pelaaja voi niitä mistään tunnistaa. Jopa Resident Evilin kirjoituskonejärjestelmä tuntuu nerokkaalta tähän verrattuna. Milloin pelien tekijät tajuavat, että tallennuspisteet eivät palvele pelaajien etua?

Korni alkuasetelma ei paljoa pelin edetessä muutu, päin vastoin. Niin sanottu juoni sisältää uskomattoman määrän erilaisia kliseitä ja odotettuja tapahtumia. Tapahtumia valotetaan muistilappusilla, joita löytyy ympäri rakennelmia. Niiden lukeminen on kuitenkin hyvin tylsää. Dialogia on vähän, mutta laatu korvaa määrän. Tahattoman typerät onelinerit surkeine ääninäyttelijöineen ovat varsin hupaisia. Klassinen venäläisten mongertama englanti on varmasti jonkin sortin pohjanoteeraus.

Pelin PS2-versio käyttää monille pelaajille tuttua Renderwaren grafiikkamoottoria. Niin kuin monet muut Renderwaren pelit, myös Cold Fear on ihan kivan näköinen, muttei sen enempää. Valaistus toimii hyvin, eikä muissakaan erikoisefekteissä ole valittamista. Tekstuurit ja hahmomallit ovat myös ihan näppäriä. Harmillisesti etenkin ulkomaisemissa ruudunpäivitys laskee välillä varsinaiseksi diashow’ksi, mikä vaikeuttaa tähtäämistä entisestään.



Rannikkovartija näin käy merta päin!

Cold Fear on varsin mitäänsanomaton peli. Kokonaisuutena se on yhtä harmaata massaa, josta paistaa esiin muutama erityisen huono puoli. Tarina on todennäköisesti kirjoitettu kahvitauolla ja omaperäisyys on unohtunut johonkin lipastoon. Peliä ei yksinkertaisesti vain ole hauska pelata. Paikoitellen ohjaimen täristessä Hansenin sydämenlyöntien tahtiin pimeällä käytävällä tunnelma nousee jo hieman jännittäväksi, mutta kaapin takaa rynnistävä mutanttimerimies palauttaa sen nopeasti takaisin nollille.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi