Before the Stormin tarina sijoittuu aikaan kolme vuotta ennen pääpelin tapahtumia ja keskittyy Chloe Pricen sekä Rachel Amberin edesottamuksiin. Chloe, kovia kokenut pikkuanarkisti, ehti aloitusjaksossa niin tutustua kuin tykästyä hymytyttö-Racheliin, eikä tahti ole hidastumaan päin. Kummallisena ratkaisuna koko esiosa kattaa vain kolmen vuorokauden ajanjakson, mutta kehityksestä vastaava Deck Nine on halunnut silti survoa mukaan kaikki ensimmäisessä pelissä mainitut vanhat sattumukset.
Vaikea välittää
Toinen jakso tuo aiempaa vahvemmin esiin enemmän tai vähemmän hienovaraisen tyylieron Life is Strangen ja Before the Stormin välillä. Kehittäjät keskittyvät paikoin liikaa hauskoiksi tarkoitettuihin heittoihin, ja huippukohtiin johtavien tapahtumasarjojen suunnitteluun ei ole viitsitty nähdä vaivaa. Tekijätiimillä on ilmeisesti ollut tiukka lista siitä, mitä tapahtumia he haluavat ruudulle suoltaa, joten kohtaukset on puskettu mukaan peräjälkeen uskottavuudesta välittämättä. Chloen kotikylä on toki pieni, mutta sopivia törmäämisiä ja hassuja sattumia tykitetään pelaajan kasvoille aivan liian häpeilemättä.
Emopeliä haukuttiin aikoinaan nuorisohahmojen vanhentuneesta kielenkäytöstä. Nyt sanoihin on kiinnitetty enemmän huomiota, mutta hahmot tuntuvat silti epäaidommilta kuin koskaan. Liian usein pelaajan päähän puskee ajatus siitä, että ruudulla seisovan polygonipökkelön reaktio tai sen puute ei korreloi aidon ihmislajin edustajan toimintatapojen kanssa. Eikä ongelma rajoitu pelkästään parjattuihin väittelyhaasteisiin.
Jo ensimmäisestä jaksosta hiipi paikoin mieleen tv-sarja Salatut elämät, mutta nyt yhtäläisyyksiä ei pääse pakoon yrittämälläkään. Päivittäin esitettävällä saippuasarjalla on tekosyynsä huolimattomalle laadulle, mutta kolmen episodin tarinapohjainen peli ei voi kritiikiltä piiloutua.
Mukaan mahdutettu pienimuotoinen pulmanratkontakohtaus toimii myös hyvänä esimerkkinä alkuperäisen pelin ja prologin välisistä eroista. Chloen eteen tupsahtava ongelma on nimittäin aivan sama kuin minkä Max joutui aikoinaan kohtaamaan. Aikamatkustava kuvaajatyttömme turvautui tietysti yliluonnollisiin kykyihinsä, mutta tällä kertaa joudutaan tyytymään perinteisempiin kikkoihin. Valitettavasti Deck Nine ei ole jaksanut pohtia kekseliästä ratkaisua puoltatoista minuuttia pidempään, ja koko kohtaus päätyy malliesimerkiksi päälle liimatusta pitkittämisestä ja immersion pahoinpitelystä. Kehittäjien laiskuus paistaa rumasti läpi, vaikka päässä olisivat kuinka vahvat fanilasit tahansa.
Viittaukset aiempiin osiin ovat mukavia, mutta nyt koko paketti on tehty niitä jumalina palvoen. Ratkaisu toimisi kieli poskesssa tehdyssä komediatuotteessa, mutta ei juoneen ja hahmoihin nojaavassa draamassa. Heikommalla kädellä väännetty sekasotku vaimentaa tehokkaasti parin onnistuneemmankin kohtauksen tehon, eikä syitä odotella Arcadia Bayn tarinan viimeisestä lukua juuri ole.
