Perinteitä, perinteitä
Fantasian on tekijänsä näköinen. Hironobu Sakaguchi on oikeutetusti nimetty Final Fantasy -sarjan isäksi, ja yhteys näkyy selkeästi kaikissa Fantasianin osa-alueissa. Vaikka tuotantoyhtiö on vaihtunut Square Enixistä Mistwalkeriin, Sakaguchin rakastamat teemat, tyylilajit ja mekaniikat paistavat läpi.
Asiaa ei myöskään peitellä millään tavalla. Fantasianin uudessa versiossa nimittäin raikaa Final Fantasy -sarjan musiikki. Ehkä syynä on muistuttaa uusia faneja, jotka liittyvät mukaan Rebirthin ja Final Fantasy XIV:n myötä, sarjojen tekijöiden pitkäaikaisesta historiasta. Tai sitten se vaan ratsastaa nostalgian aallonharjalla niin pitkälle kuin vain pystyy. Oli syy mikä tahansa, lisäys asettaa Fantasianin heti outoon paikkaan. Se on uutta, mutta vanhaa. Perinteikäs, mutta kokeellinen. Sitä ja tätä olematta ihan täysin omanlaisensa.
Jos Fantasiania kohtelee kuin Final Fantasy spin-offia kuten Mythic Questiä, niin sekin tuntuu väärältä. Mutta vertaus ei ole kaukana totuudesta. Ehkä tämä on kuin rakkauskirje vanhalle heilalle vuosien jälkeen erosta. Eräänlainen päätös, jota ei koskaan saatu kun lusikat menivät jakoon. Niin katsottuna Fantasian on katkeransuloinen seikkailu, joka sulkee ison siivun pelialan historiaa lopullisesti.
Käsintehty fantasia
Fantasianin maailma on kauniisti rakennettu kokonaisuus, jonka kohokohtana ovat sen diorama-alustat, joita käytetään taustoina. Jokainen on rakennettu ja valokuvattu juuri peliä varten: kolmiulotteiset hahmot yhdistyvät hienosti niiden sekaan. Lopputulos on unenomainen yhdistelmä totta ja tarua, mikä korostaa Sakaguchin mielikuvituksen lentoa entisestään.
Alkujaan mobiilipeliksi luotu Fantasian ei kuitenkaan taivu päivityksen myötä ihan täysin telkkareihin sopivaksi. Resoluutio on yhä armoton kompastuskivi, minkä vuoksi osat malleista näyttäytyvät suttuisina. Vaikka Neo Dimension päivittää pelimekaniikkoja onnistuneesti, itse visuaalinen anti jättää toivomisen varaa.
Jos kokonaisuudesta nauttii esimerkiksi Nintendo Switchin parissa ja varsinkin käsikonsolin kautta, Fantasian on kuitenkin juuri tarpeeksi nätti ettei sen pienistä kauneusvirheistä tarvitse välittää. Jos tarinalle kuitenkin saadaan jatkoa, olisi kiva jos se ei olisi vain mobiilipelin porttaus.
Pelattavaa tarinan kustannuksella
Pelimekaniikat ovat valtaosin oivaltavia. Erityisesti Dimengeon-systeemi saa sielun laulamaan riemusta. Se on Fantasiania varten kehitetty tapa lähestyä taisteluita, mikä antaa pelaajalle mahdollisuuden pakata kaikki satunnaiset kohtaamiset yhteen myttyyn ja käydä ne läpi omalla ajalla myöhemmin. Varsinkin niille, jotka jo vuosia sitten saivat tarpeekseen vanhojen roolipelien satunnaisista taisteluista, uusi Dimengeon-lähestymistapa on kuin mannaa taivaasta.
Samalla taistelut itsessään on mietitty osittain uusiksi. Vihollisten rökittäminen vaatii tarkkuutta ja pientä sorminäppäryyttä, sillä hyökkäykset täytyy "piirtää" pelissä oikeisiin kohtiin. Koska lähtökohtana on ollut mobiilipeli, taistelut on suunniteltu kosketusnäyttöjä varten, mikä ei ole jostain syystä kääntynyt edes Switch-versioon. Nyt hyökkäykset ohjataan tatilla, mikä ei tunnu yhtä luontevalta kuin alkuperäisessä julkaisussa. Sen lähin vertailukohde on PlayStation 1 -konsolille julkaistu erinomainen Vagrant Story, jonka kohdistetut hyökkäykset on ympätty nyt entistä monipuolisemmiksi.
Onneksi turhauttavaa vaikeustasoa on rukattu urakalla. Nyt Fantasianin voi kokea joko alkuperäisellä vaikeustasolla (hard), helpotetulla normal-tasolla tai tarinaan painottuvalla easy-asetuksella. Alkuperäinen on näistä yhä rasittavin kokemus, sillä varsinkin puolivälin jälkeen Fantasianin taistelut tuppaavat kääntymään suorastaan typerryttävän vaikeiksi ilman minkäänlaista varoitusta. Normal- ja easy-tasot ovat puolestaan hyvä sekoitus haastetta ja seikkailua.
Itse tarina ei kuitenkaan ole Sakaguchin parhaimmasta päästä. Teemat ja suuret ideat toimivat yhä. Ne ovat tulvillaan tekijälleen ominaisia suuria kysymyksiä identiteetistä, maapallon tilasta ja rakkaudesta. Toteutus kuitenkin tökkii, eikä hahmoihin pääse samaistumaan läheskään yhtä hyvin kuin aiemmissa tuotoksissa. Tarinan ensimmäinen puolisko on myös todella hidas, mikä vaatii pelaajalta pitkää pinnaa. Onneksi jälkimmäisessä osiossa maailma ja tarina saavat tilaa hengittää, mikä pelastaa todella paljon.
Vanhusten lempiruokaa
Fantasian on kohdeyleisölleen kuin tuttua ja turvallista comfort-ruokaa. Se tekee kaiken sen, mitä siltä voikin odottaa. Sen muutamat harvat uudistukset ovat nokkelia ja innostavia, ja niitä toivoisi näkevän isomman luokan pelissä ennemmin kuin myöhemmin. Mutta mitään maatamullistavaa tältä ei kannata odottaa.
Se kuitenkin passaa, sillä vanhat tavat silti ihastuttavat. Jos Final Fantasy on ollut rakkaus ja turva monta vuosikymmentä, niin Fantasian on kaunis lisäys ja viimeinen sana sen tyyliseen kerrontaan, jonka Sakaguchi haluaa sanoa. Uudistetun version musiikkilisäykset ovat ehkä turhan sliipattua fanipalvelua, mutta ne kertovat oman tarinansa kaikesta, mitä kahden titaanin välillä jäi kesken.
Isompana meta-keskusteluna Fantasian on haikea jäähyväinen ja lupaus tulevasta, joka Sakaguchin eläkepuheista huolimatta näyttää valoisalta. Pelinä se on hieno perinteinen rooliseikkailu, jonka pitäisi kelvata lajityypin faneille oikein mainiosti.
