Kuolettavaa kaahausta ysärihengessä

Mielensäpahoittajilla ei ollut helppoa 90-luvullakaan. Kun konsolipelaajia turmeltiin Mortal Kombatin ja Grand Theft Auton kaltaisilla väkivaltateoksilla, saapui Carmageddon saastuttamaan PC-kansan mielet lopullisesti vuoden 1996 tienoilla. Paheksunnalle ja sensuurista vastanneiden viranomaisten elämöinnille oli kieltämättä perusteensa: kaahauksen ydinajatukseen kuului olennaisesti viattomien siviilien ja eläinten teurastaminen perinteisen kisaamisen ohella.

Toisin kuin muut aikakaudella kohua herättäneet teokset, Carmageddon painui menestyneestä jatko-osastaan huolimatta manan maille jo vuosituhannen vaihteen tienoilla. Hiljattain alkuperäinen kehittäjä Stainless Steel nosti pelin kuitenkin haudastaan Kickstarter-rahoituksen voimin. Ensimmäisenä yhteisön sponsoroimasta uunista ulos ehti Reincarnation-lisänimeä kantanut PC-versio, joka sai täystyrmäyksen bugisuutensa vuoksi. Virheistä on otettu opiksi samalle pohjalle rakennetussa Max Damage -konsolipainoksessa. Rosoisesta ulkokuorestaan huolimatta paketti pysyy sentään teknisesti melko hyvin kasassa. Täydellisestä arcade-kaahauksesta ollaan silti valovuosien päässä.

20 vuotta sikana

Pelin ikonisimman kuskin mukaan nimetty Max Damage vaalii tarkasti Carmageddonin perimää. Uutukainen tuntuu hämmentävän samantyyliseltä kokemukselta kuin muistojen kultaama alkuperäinen parivaljakko. Väkivaltaisuus ja yleisön shokeeraaminen ovat edelleen vahvasti läsnä, kun jalankulkijat sekä erinäiset eläimet päätyvät kisaajien silpomiksi. Nykymaailmassa kieli poskella -tyylisesti kuvatut verikekkerit tuskin kuitenkaan aiheuttavat samanlaista kohua kuin miltei 20 vuotta sitten. Onko kyseessä sitten hyvä vai huono kehityssuunta – se lienee jokaisen päätettävä itse.

Pelimuodot noudattavat niin ikään vanhaa kaavaa. Uramoodissa pääroolin vie Classic Carma, jossa voittoon on mahdollista yltää kolmella eri tyylillä. Helpoin tapa on kurvailla ensimmäisenä tarkistuspisteeltä toiselle, kunnes ruutulippu heilahtaa. Homman voi ratkaista edukseen myös listimällä riittävän määrän sivullisia tai vastaavasti tuhoamalla kaikki vastustajien menopelit. Kanssakisaajien jahtaaminen on vielä tiettyyn pisteeseen asti viihdyttävää, mutta jalankulkijoiden metsästäminen käy tylsäksi liian autioiden katujen vuoksi. Muutoinkin hybridikisat menettävät helposti alkumetrien sykkeensä, kun harvalukuinen kaaharijoukko leviää pullataikinan tavoin laajaan ympäristöön omien tavoitteidensa perässä. Pelkistetymmät, yhteen objektiiviin keskittyvät pelimuodot tarjoavat parempaa viihdettä. Esimerkiksi kartalle summittaisesti ilmestyvän kohteen jahtaaminen johtaa parhaimmillaan hulvattoman tiukkoihin vääntöihin.

Satunnaisista kohokohdistaan huolimatta uramoodin suurin ongelma on yleinen tylsyys. Vaikka hommaa pyritään pitämään tuoreena toisistaan kiitettävästi eroavilla autoilla viritysosineen sekä kentistä kerättävillä aseilla, alkaa Classic Carma -kisojen aikana ennen pitkää haukotuttaa. Lisäksi samoja tapahtumia joutuu voitoista huolimatta vääntämään yhä uudelleen, kun seuraavien kenttien avautumiseen tarvitaan vielä kokemuspisteitä kassaan. Pelattavaa riittäisi muutenkin tarpeeksi, joten sisällön panttaaminen ja pakkokierrätys tuntuvat täysin turhalta. 

Ruma sana

Kuten kuvistakin voi päätellä, on Carmageddon: Max Damagen silmiinpistävin piirre sen rumuus. Askeettinen ulkonäkö ja yksinkertaiset tekstuurit eivät olisi keränneet kehuja edes 10 vuotta sitten, joten nykyvalossa ero konsoleiden muuhun tarjontaan kasvaa häiritsevän isoksi. Karuudesta huolimatta ruudunpäivityskään ei yllä silkinpehmeisiin lukemiin. Vaikka ajettavuus ei varsinaisesti kärsi notkahduksista, on ohjaustuntuma kaukana nautinnollisesta. Keskimäärin aivan liian kömpelösti kääntyvät kotterot muodostavat huonon lähtökohdan vauhdikkaalle arcade-pelille. Ketterimmät kirput liukastelevat puolestaan kuin jäällä. 

Autot sentään hajoavat riittävän yksityiskohtaisesti, ja hauskana yksityiskohtana kiesiään pystyy korjaamaan ajon aikana krediittejä vastaan. Tekoäly selviää avoimen tehtävärakenteen asettamista haasteista yllättävän hyvin. Konekuskeilla on kuitenkin ärsyttävä tapa liimaantua pelaajaan kiinni, mikä tappaa molempien osapuolten vauhdin. Helpoiten tilanteista pääsee karkuun resetoimalla oman kotteronsa.  

Verkossa päästään mittelemään neljässä eri muodossa kuuden hengen kesken. Perinteisten kisojen ja romurallien lisäksi pelaajat voivat ottaa mittaa toisistaan kissa ja hiiri -henkisessä Fox ‘n’ Hounds -moodissa, jossa muu porukka jahtaa yksittäistä karkulaista. Jalankulkijat jätetään hieman outona ratkaisuna kokonaan pois moninpelisessioista. Muutoinhan Carmageddon on kuin luotu yhteisöllisiin vääntöihin. Sitäkin suurempana harmina tekninen puoli tökkii ikävästi: Pelinhaku on erittäin ontuvaa, ja matsien aikanakin ilmenee yhteysongelmia. 

Carmageddon: Max Damage keskittyy selkeästi ruokkimaan alkuperäisten pelien ystävien nostalgianälkää, eikä edes yritä asettaa sen ylevämpiä tavoitteita itselleen. Toisin sanoen Stainless Gamesin ruma ja kömpelöhkö tuotos tuskin onnistuu hurmaamaan tuoreempia sukupolvia lumoihinsa. Vanhoille parroille on kuitenkin luvassa sopivan päätöntä ja huonon maun rajat ylittävää huumorikohellusta vailla sen suurempaa agendaa  – aivan kuin kultaisella 90-luvulla. Sarjan tosifanit voivatkin lisätä arvosanaan vielä yhden tähden. 

 

 

Kirjaudu kommentoidaksesi