Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Lord of the Rings: The Third Age

Laadukasta lisenssiviihdettä?


Lisenssipelejä ei ole perinteisesti pidetty suuressa arvossa. Syytä
tähän ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä pitkälle 2000-luvun alkuun ne
olivat lähes yksinomaan viihdearvoltaan alempaa keskiluokkaa. Viime
vuosina on kuitenkin alkanut tapahtua kummia; ensimmäisten oikeasti
laadukkaiden lisenssipelien myötä niiden suosio on kohonnut
ennennäkemättömän korkealle - onhan Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay vilahdellut muutamilla vuoden parhaat -listoillakin. Electronic Artsin Taru Sormusten Herrasta
-pelit ovat niin ikään saavuttaneet suosiota, eivätkä syyttä, sillä ne
ovat olleet viime vuosien lisenssipelien kirkkaimpia tähtiä.
Leffasarjan loputtua EA on päättänyt viedä lisenssiään uuteen suuntaan
ja tuloksena on Lord of the Rings: The Third Age
- japanilaistyyppinen roolipeli, joka kiidättää pelaajan leffasarjan
tapahtumien halki Sormuksen ritareiden vanavedessä. Kivuttomasti
lisenssi ei kuitenkaan käänny tähän muotoon, sillä sarjan viimeisin on
toivottoman keskinkertaista huttua.

Kun yhden sankarin tarina
päättyy, toisen sankarin tarina alkaa. Koska Sormuksen ritareiden
tarina saatettiin päätökseen jo edellisissä peleissä, nyt päästään
käsiksi Berethoriin, Gondorin linnanvartijaan, jolla syystä tai
toisesta tuntuu olevan kiire tapaamaan Gondorin perillistä, Boromiria.
Matkallaan Berethor tutustuu useisiin tolkienmaisiin hahmoihin, joiden
esikuvia ei kaukaa tarvitse hakea. Tosin vaikka useimmat hahmot istuvat
Keskimaahan kuin nyrkki silmään, jotkut keskeisistä hahmoista
vaikuttavat suorastaan irrallisilta. Juonella ei muutenkaan ole
kummoista tarjottavaa; sitä kuljetetaan eteenpäin lähinnä lyhyillä
välinäytöksillä, joiden sisältö on tyhjänpäiväistä roskaa. Pelin
pääteemaksi nouseva Berethorin tuntematon menneisyys ei juurikaan
lykkää lihaa luiden päälle ja välinäytökset ovat todella harvassa.
Juoni tuntuu muutenkin junnaavan paikoillaan, kun käännekohtia ei löydy
nimeksikään.





Lord of the Rings: The Third Age peittoaa edeltäjänsä mennen tullen
ainakin kuvamateriaalin määrässä. Siinä missä aiemmissa peleissä
saattoi törmätä tason alussa muutaman sekunnin pituiseen
elokuvanpätkään, Third Age'issä pääsee tapittamaan Aragornin ja
kavereiden seikkailuja monen tunnin edestä. Leffanpätkät eivät
kuitenkaan toimi pelkästään lisämateriaalina, vaan niiden avulla
pelaaja perehdytetään tarkemmin pelimaailmaan ja -hahmoihin. Ratkaisu
toimii ja ei toimi; vaikka leffoista on saatu varsin näyttävää
kuvamateriaalia, leffasarjaan tutustuneiden on jokseenkin turha
katsella niitä uudestaan, ellei elokuvien juonikuvioiden kertaaminen
kiinnosta.

Armotonta nappulankuritusta


Lord of the Rings: The Third Age on selkeästi toimintapainotteinen
peli. Olematon juoni on yritetty korvata runsailla ja pitkillä
taisteluilla. Täysin siinä ei ole epäonnistuttu, sillä ensimmäisen
viiden tunnin aikana ratkaisu toimii suhteellisen hyvin. Pidemmän
päälle jatkuva taisteleminen käy todella puuduttavaksi.
Satunnaistaisteluista tosin uusinta LotR:ia ei pääse moittimaan, sillä
reilusti suurin osa taisteluista käydään ennaltamäärätyissä paikoissa.
Tuntuukin siis typerältä, että taistelut on sijoiteltu vain muutaman
sekunnin kävelymatkan päähän toisistaan. Pahimmillaan pelaaja joutuu
taistelemaan varttitunninkin päästäkseen lyhyen käytävän päästä
toiseen. Siksi pelaaminen joskus vaikuttaakin suojuoksulta: vaikka
kuinka tarpoisi, eteneminen on hidasta. Suurin syy siihen on
taistelujen turhauttava pituus. Vaikka vastaantulevista möröistä ei
sinänsä olisikaan vaaraa, niitä usein joutuu mätkimään minuuttitolkulla
päästäkseen etenemään muutaman metrin ja jälleen taisteluun.

Taistelut pelissä ovat jo moneen kertaan nähtyä japsiropekamaa. Final Fantasy
-sarjan kymmenennestä osasta lähes sellaisenaan lainattu
taistelusysteemi ei tarjoa juurikaan muuta kuin sitä perinteistä
nappulankuritusta. Vuoropohjaisille taisteluille olennaista
strategiaelementtiä ei siis olla onnistuttu usuttamaan mukaan.
Vaihtelua taisteluihin tuovat erilaiset erikoishyökkäykset, joiden
käyttöä peli suosii. Hyökkäyksiä käyttämällä pelaaja kerää hahmoilleen
taitopisteitä, joilla saa avattua uusia erikoisuuksia. Ne eivät ole
pelkästään toinen toistaan tehokkaampia iskuja, vaan niillä saa myös
tiputettua vastustajan ominaisuuksia tai vaikka parannettua omia.
Valitettavasti hahmonkehitys ei ole yhtä mielenkiintoisesti toteutettu:
taisteluista taas kerran kerätään kokemuspisteitä, joista saaduilla
tasoilla hahmot parantavat ominaisuuksiaan. Pelaajakin saa aina silloin
tällöin muutaman ominaisuuspisteen jakaakseen, mutta tuntuu
yhdentekevältä mihin ne laittaa. Automaattisesti jakautuvat pisteet
päättävät lähes yksinvaltaisesti, mihin hahmot kykenevät.



Taisteluiden välillä pelaaja pääsee kaivelemaan uusia varusteita
esiin aarrearkuista ja niitähän löytyy. Jokaiselle kuudesta hahmosta
löytyy tuhottomasti erilaisia aseita ja suojia, jotka vaikuttavat niin
hahmojen ulkonäköön kuin tuhovoimaankin. Niiden lisäksi kaikki hahmot
voivat ottaa käyttöönsä neljä erilaista haltiakiveä, jotka vaikuttavat
sellaisiin ominaisuuksiin, joihin muut varusteet eivät pysty: jotkut
niistä jopa avaavat kokonaan uusia taitoja. Siltikin uusien varusteiden
keräily tuntuu kovin tylsältä, kun uusia releitä pukkaa tasaiseen
tahtiin, eivätkä valikotkaan toimi niin kivuttomasti että jatkuva
varustelu tuntuisi miellyttävältä.

Komeaa katsottavaa


EA:n käsittelyssä TSH-pelit ovat aina olleet esteettisesti
huippuluokkaa. Useimpien mieleen niistä on jäänyt parhaiten Redwood
Shoresin parin vuoden takainen Return of the King,
jonka massiiviset taistelut ovat nykymittapuullakin todella kaunista
katsottavaa. Third Age ei sinänsä jää edeltäjänsä jalkoihin grafiikan
laadussa; teknologian kehitys näkyy lähes jokaisella osa-alueella.
Kaikista ongelmista ei tietenkään ole päästy eroon, sillä se kärsii
muutamista roolipelien perisynneistä. Satunnaistaistelujen
harvinaisuudesta huolimatta useimmat viholliset ilmestyvät pelaajan
eteen kuin tyhjästä. Staattisen oloiset ympäristöt ovat muutenkin
suhteellisen karua katsottavaa. Toinen murheenkryyni on pökkelömäinen
animointi. Parhaiten se näkyy taisteluissa, joista muutenkin uupuu se
intensiteetti, jonka aiemmat TSH-pelit loistavasti saavuttivat. Muuten
graafinen jälki on todella siistiä. Etenkin taisteluissa on sitä
loistoa, jota tällaisilta peleiltä sopii odottaakin. Paljon siitä ei
kuitenkaan pääse nauttimaan, sillä yleensä taistelut ovat puhdasta
iskujenvaihtoa.





Audiopuolelta ei löydy moittimista. Taustalla on aina mukavasti
hälinää, eikä ympäristöt kuulosta autioilta, vaikka siltä
näyttäisivätkin. Örkit kuulostavat yhtä rumilta kuin näyttävätkin ja
äninäyttely on tyylikästä jälkeä, vaikka dialogi ei aina ihan odotuksia
vastaakaan. Äänenlaatu ja -dynamiikka ovat sieltä parhaasta päästä,
eikä elokuvamaisen tyylikkäässä toteutuksessa ole muutenkaan
valittamista. Taustalla pauhaa Howard Shore'n
tutut sävelmät ja Dolby Pro Logic II -tuki on mainio lisä muutenkin
ensiluokkaiseen kokonaisuuteen ja on THX-sertifikaattinsa ansainnut.

"Do not join us, halfling"

Mikä kääntyisikään paremmin roolipeliksi kuin J.R.R. Tolkienin
Taru Sormusten Herrasta -trilogia? Fantasiakirjallisuuden kulmakivi,
joka on tavoittanut kymmeniä miljoonia lukijoita ympäri maailman ja
monille käytännössä luonut käsitteen fantasiakirjallisuus. No,
ilmeisesti mikä tahansa, sillä tähän mennessä kaikki yritykset kääntää
Tolkienin tuotoksia roolipeliksi ovat epäonnistuneet. Lord of the
Rings: The Third Age ei ole poikkeus. Häpeilemättä Final Fantasy
-sarjan kymmenettä osaa jäljittelevä peli epäonnistuu kaikilla paitsi
niillä kaikkein epäolennaisimmilla osa-alueilla. Taistelut tai
hahmonkehitys eivät tarjoa tarpeeksi syvyyttä pitämään peliä
mielenkiintoisena ja juonen olemattomuus on yritetty korvata
heittämällä sekaan runsaasti kuvamateriaalia leffasarjasta.
Lopputuloksena on peli, joka onnistuu peittämään puutteensa
ensimmäisten tuntien ajan, mutta muuttuu jo muutaman tunnin kuluttua
kuolettavan tylsäksi. Koko peli muutenkin tuntuu lähinnä joulun alla
julkaistun Kuninkaan paluun
pidennetyn version huonolta mainokselta. Oli miten oli, tämä todistaa
sen, että oikeasti laadukkaita japanilaistyyppisiä roolipelejä on
todella vaikea toteuttaa vuoden kehitysajalla. Cuben
roolipelirintamalla käydään uuden Paper Marion ja Tales of Symphonian
julkaisun myötä niin kovaa kamppailua, että uusinta LotR:iä on vaikea
suositella kenellekään. Tolkien-fanitkaan tuskin siitä saavat kummoista
tyydytystä.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi