Manhunt

Mä oon aika kova, jeah

Rockstar Gamesin pelit tunnistaa yleensä yhdestä merkistä: K-18 leima koristaa melkein poikkeuksetta julkaisijan pelien kansia, eikä Manhunt ole tässä poikkeus. Erikoisen kyseisestä tuotoksesta tekee se seikka, että peli on tehty varta vasten pönkittämään Rockstar Gamesin jo ennestään kovaa mainetta. Lopputulos on ehkä rankin, mitä pelimaailma on tähän mennessä nähnyt.

Manhunt vie pelaajan keskelle pimeitä kujia ja likaisia autioituneita kaupunginosia, joissa pelin päähenkilö James Earl Cash yrittää henkensä kaupalla selviytyä hengissä vastaan tulevista rikollisista ja mielisairaista. Ideana on, että kuolemaantuomittu sankari saa vielä yhden mahdollisuuden elää, mikäli hän noudattaa snuff-elokuvia tekevän ohjaajan ohjeita. Pienen kuulokkeen avulla Cash saa mieheltä käskyjä, mitä kulloinkin tulee tehdä. Esimerkiksi vastaan tulee tehtäviä, joissa ohjaaja haluaa sankarin salamurhaavan rikollisia väkivaltaisilla tavoilla. Kaikki kuvataan tietenkin nauhalle ja kamerat seuraavat jokaista Cashin liikettä. Välillä ohjaaja haluaa myös nähdä mies miestä vastaan toimintaa, jolloin sankari kamppailee vihollisia vastaan esimerkiksi lihakirvestä apunaan käyttäen. Pääpaino on kuitenkin hiiviskelyllä, sillä viholliset ovat yllättävän pahoja vastuksia tavallisessa tappelussa. Siksi onkin suositeltavaa pysyä varjoissa, joista rikolliset eivät sankaria huomaa, vaikka nämä tulisivat kuinka lähelle.

Muovikassista tappovälineeksi

Järkevin taktiikka Manhuntissa on olla vaiti ja edetä rauhallisesti. Sopivan varjon löytäessään pelaaja voi vaikka houkutella vartijat itsensä lähettyville pitämällä vähän meteliä. Tällöin viholliset tulevat ihmettelemään, mitä ääntä he kuulivat ja takaisin vanhalle paikalle palatessaan he ovat helppoja uhreja. Valitettavasti heidän nitistämisensä käsin ei onnistu, joten Cashin on käytettävä aseita, jotka saisivat varmasti tunnustusta myös Niksi-Pirkassa. Pelaajalle tulevat tutuksi muun muassa muovikassi, lasinsirpale, naulapyssy ja rautalanka. Viimeinen näistä on valitettavasti kertakäyttötavaraa, mutta vaivan palkaksi sen käyttämisestä pelaaja saa mestatun jengiläisen pään. Tätä taas voi käyttää huomion herättämiseen heittämällä sen vaikkapa kadun toiselle puolelle, jossa vartija saattaa lymyillä.

Pelin alkupuoliskolla hiiviskely korostuukin erityisesti, sillä silloin pelaajalla ei ole käytössään mitään tulivoimaa sisältäviä aseita vaan pesäpallomailan kaltaiset vehkeet ovat tällöin tappovälineitä parhaimmasta päästä. Myöhemmin taasen on mahdollista käyttää esimerkiksi haulikkoa, revolveria ja kiikarikivääriä. Tällöin pelin luonne muuttuu merkittävästi hiiviskelyn vaihtuessa suoraan toimintaan. Pelaaja joutuu keskelle kaupunkisotaa ja sankarin tulee selviytyä rikollisjengiläisistä, joita tuntuu tulevan vain lisää ja lisää. Salamurhaamista ei enää suoriteta vaan yksinkertaisin tapa on ampua rikollisia haulikolla päähän. Itse kukin voi kuvitella, mitä sen jälkeen on enää ihmisestä jäljellä.

Tuskaa joka suhteessa

Vaikka Manhuntin ideat pelin etenemisen suhteen saattavat kuulostaa joidenkin mielestä hyviltä, eivät ne valitettavasti sitä ole. Pelin hiiviskelyosioon kyllästyy nimittäin muutaman tason jälkeen ja tilalle tuleva kaupunkitaistelu on vielä tylsempää. Kahdenkymmenen tason kokonaisuudessa tuntuu, että peliä on pidennetty vähän liiankin kanssa. Esimerkiksi ongelmanratkontakohdat olisivat saattaneet tehdä pelikokemuksesta mielekkäämmän. Tosin tuskin pelkästään niiden lisääminenkään olisi auttanut kovinkaan paljon, vaan vielä jotain enemmän olisi tarvittu.

Kontrollitkaan eivät oikein vastaa pelaajien tarpeita ja alussa meneekin tovi tarvittavien nappuloiden opetteluun. Sankarin ohjaaminen on kankeaa, eikä kamerasysteemi kerta kaikkiaan ole tarpeeksi yksinkertainen. Se nimittäin toimii niin, että pelaajan liikkuessa kameraa voi ohjata vapaasti, mutta Cashin pysähtyessä näkymä muuttuu oikeaa tattia käyttämällä ensimmäiseen persoonaan. Kyseinen seikka ajaa pelaajan pahaan jamaan, eikä kameraa tule pahemmin paimennettua pelin edetessä, vaikka kuvakulmat eivät olekaan aina parhaita mahdollisia.

Karua meininkiä

Ulkoasultaan Manhunt on karu. Tasot ovat todella synkkiä, likaisia ja lohduttomia. Seiniä koristavat mielisairaiden viestit, joita ei ole monimutkaisuudella pilattu. Tyypillisessä viestissä saattaa esimerkiksi lukea: “Die, die, die.“ Tunnelmaa on luotu hyvin, joskin grafiikka olisi voinut olla paremmankin näköistä. Nyt se muistuttaa nimittäin Grand Theft Auton vastaavaa vähän liiankin paljon.

Äänimaailma toimii sen sijaan huomattavasti paremmin ja parhaimmillaan sen avulla saavutetaan jopa Silent Hillin veroinen tunnelma. Esimerkiksi mielisairaalassa tiukan paikan tullen kaiuttimista tulvii mielisairaiden yksilöiden metelöintiä. Kotiteatterisysteemin omistajilla tunnelma vielä paranee, sillä peli tukee Dolby Pro Logic II -äänijärjestelmää. Muutenkin hyytäviin pelifiiliksiin on panostettu, sillä tasojen vihollisille on kirjoitettu paljon likaisia vuorosanoja, joita he latelevat Cashille, jos he tietävät hänen piileksivän lähettyvillä. Musiikkipuoli toimii pelissä hyvänä tunnelman luojana ja se tuo mieleen 1980-luvulta tutut kauhuelokuvat.

SOCOMin kuulokemikrofonin omistajille tarjotaan vielä äänimaailman osalta bonusta, sillä mikkiin puhumalla pelaaja voi houkutella vartijoita lähelleen. Valitettavasti systeemi ei oikein tässä tarkoituksessa toimi, sillä samassa huoneessa olevien kanssa keskusteleminen tulee tällöin mahdottomaksi. Huomattavasti järkevämpää olisi ollut tehdä systeemi, joka välittää puhetta vain silloin, kun pelaaja painaa jotain tiettyä nappulaa SOCOMin tapaan. Toinen kuulokemikrofonin käyttötapa toimii sen sijaan paljon paremmin, sillä sen ansiosta ohjaaja pystyy antamaan käskynsä kuulokkeen kautta suoraan pelaajan korvaan. Se lisää mukavasti jo ennestäänkin hyvää tunnelmaa, eikä äänenlaadussa ole valittamista.

Karvas pettymys

Kokonaisuudessaan Manhunt jättää huonot fiilikset. Kaikki mihin pelisysteemi luottaa, kaatuu liikaan toistoon ja peli käy pitemmän päälle todella ärsyttäväksi. Myös viimeistelyyn olisi saanut panostaa enemmän, sillä viholliset näkevät sankarin jopa mahdottomista paikoista. Ainoana positiivisena asiana jää mieleen loistava äänimaailma, joka hakee vertaistaan jopa Silent Hill -sarjan kaltaisista merkkiteoksista. Mikäli Manhunt haluaa olla pelkästään huomiota herättävä tuotos, onnistuu se tehtävässään mainiosti, sillä pelaaja muistaa varmasti pitkään äärimmäisyyksiin vedetyn väkivallan. Muuten pelistä ei saa oikein mitään irti ja se aiheuttaa moraalista pahoinvointia.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi