Aikahyppy alkuun
Asiat eivät ole galaksissa kohdallaan. Zebesin avaruuspiraatit ovat saaneet käsiinsä planeetta SR388:n pelättyjä metroid-energialoisia ja uhkaavat koko tunnetun universumin turvallisuutta. Galaktinen Federaatio on yrittänyt jo useasti tuhota piraattien tukikohdan Zebesissä epäonnistuen jokaisella kerralla. Viimeisenä oljenkortenaan Federaatio lähettää yksinäisen palkkasoturin Zebesin syvyyksiin tuhoamaan piraattien toimia johtavan Mother Brainin ja tämän alaiset, sekä luonnollisesti hävittämään metroidit viimeistä myöten. Avaruuspiraateille henkilökohtaista kaunaa kantava Samus Aran tarttuu toimeen.
Metroid: Zero Mission ei ole täysin uusi peli, vaan kyseessä on uusintaversio vuonna 1987 julkaistusta Metroidista. Alkuperäisen seikkailun kokeneet saavat nostalgisia väristyksiä heti alkusekunneilla, sillä Zebesin todella tunnistaa Zebesiksi. Kuten kuuluukin, Samuksen voimahaarniskan monista päivityksistä ensimmäisen ja samalla klassisimman, sankarittaren pieneksi palloksi muovaavan Morph Ballin, löytää juuri sieltä, missä se NES-spektaakkelissakin oli.
Moni muukin asia on ennallaan. Tasoloikkaseikkailun päärunkona on yhä suuren pelialueen tutkiminen uusia päivityksiä Samuksen voimahaarniskaan etsien ja hirviöitä ampuen. Vanhan kaavan mukaan koko planeetta ei ole aluksi pelaajalle avoinna, vaan sen monet lukitut ovet vaativat toisten alueiden tarkkaa läpikäymistä uuden etenemisreitin avaavan tavaran toivossa. Miellyttävästi Zero Mission ei aiemman GBA-seikkailun, Metroid Fusionin, tavoin ohjaile pelaajaa suoraan seuraavalle etapille, vaan sarjalle ominainen vapauden tunne säilyy vahvana jatkuvasti. Vaikka peli etenee tiukassa linjassa, Samukselle annetaan runsaasti tilaa harhailla ja nauttia Zebesillä vallitsevasta vahvasta tunnelmasta, eikä hengenahdistusta liian nopeasta etenemistahdista pääse syntymään. Vaikka resepti on käytetty jo moneen kertaan, se toimii yhä erittäin mainiosti.
Enemmän kuin vain uusi maalikerros
Zebes on iso. Se oli sitä jo vuonna -87, mutta suurin syy suuruuteen, tai pikemminkin alueen suurelta tuntumiseen, oli automaattikartan puuttuminen. Pelaajan täytyi painaa planeetan maamerkit tarkasti mieleensä, sillä eksyminen NESin maalailemiin maisemiin oli, ja on yhä, hyvin helppoa. Koska Zero Missionin itsestään päivittyvä kartta poistaa pahimman eksymisen uhan, samalla lyhentäen seikkailua huomattavasti, ovat tekijät lisänneet soppaan uusia alueita, uusia vihollisia sekä uusia haarniskapäivityksiä. Uusintaversioon saapuneista puvunosista mukana ovat muiden muassa tutut ladattavat ammukset sekä pikajuoksukengät, kuin myös uusi, kielekkeiden reunoihin kiinni tarraamisen mahdollistava Power Grip. Näiden lisäksi myös jo alkuperäisessä pelissä nähdyt ominaisuudet ovat saaneet kasvojenkohotuksen. Esimerkiksi piraattikenraalit Ridley ja Kraid ovat kasvaneet vaikuttaviin mittoihin, samoin heidän nimikkoluolastonsa. Kaikki vanhat alueet Brinstarista Tourianiin ovat myös saaneet runsaasti lihaa luidensa ympärilleen.
Itse asiassa lähes koko peli on pistetty täysin remonttiin. Lopputuloksena kaikki on paljon suurempaa ja kauniimpaa kuin NESin Metroidissa. Uudistettu grafiikka kauniine maisemineen ja sujuvine animaatioineen näyttää törkeän hyvältä, katselipa sitä sitten mistä vinkkelistä tahansa. Samuksen aseen tulitusäänessä on sitä niin kutsuttua munaa, ja muutenkin äänimaailma luo rauhallisilla, mutta usein myös painostavilla tahdeillaan upeasti jännittävää tunnelmaa. Kontrollitkin toimivat juuri niin tarkasti kuin voi olettaa. Ja kaiken lisäksi alkuperäinenkin Metroid löytyy paketista erikseen avattavana bonuksena. Zero Mission on kaikin puolin oppikirjaesimerkki pelin uusioversion tekemisestä.
Tiivistetäänpä: uutta sisältöä on paljon, seikkailu imee mukaansa ja tekniikka on kaikin puolin hyvässä kunnossa. Miksei peli siis saa täyttä kymppiä arvosanakseen? Vastaus on pituus. Vaikkei Metroideja olekaan ikinä ylistetty niiden pituuden takia, on Zero Missionin lyhyenläntä peliaika suoranainen ongelma, olkoonkin että kaikkea on enemmän kuin alkuperäisessä. Läpipeluu vienee useimmilta vaivaiset viisi tuntia, joka verrattuna Super Metroidin kymmeneen tuntiin ja Fusionin kahdeksaan on liian vähän. Uudelleenpeluuarvoa toki löytyy, sillä mukana on useampi vaikeusaste sekä vaikuttava galleria erilaisia piilotettuja loppukuvia avattavaksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että näin pienestä annoksesta näin loistavaa, rakkaudella tehtyä pelattavaa ei tule kuin isompi nälkä.
